om-tiikku-2

Lähtemisen vaikeudesta ja hellittämisen hankaluudesta

Tämä kuukausi herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia: vihaa ja rakkautta, intoa ja inhoa, tunnelmaa ja tylsyyttä. Pimeys kaappaa meidät tiukkaan syleilyynsä ja väsymyksen aalto haukkaa syövereihinsä pelottavan helposti. Kroppaa (ja mieltäkin!) voi aamuisin olla hankala saada käyntiin, kun tekisi mieli vain kääntää peiton alla kylkeä ja mielialatkin tuntuvat aaltoilevan. Toisaalta tässä on jotain ihanan tunnelmallista, kun saa levittää taas kynttiläarsenaalit valloilleen, kaivaa villasukat esiin ja sujahtaa vällyn alle nauttimaan teekupposesta. Marraskuusta on moneksi!

Oman jaksamisen kannalta marraskuu on helposti haastavaa aikaa. Loppuvuosi on hektistä aikaa omilla suorituspaikoillamme: opiskelijat tahkoavat lukukauden viimeisiä kursseja ja tenttejä ja firmoissa puristetaan kuluva vuosi pakettiin. Koitetaan saada maailma valmiiksi, nyt! Puristava tekeminen ja rutistaminen yhdistettynä kaamosaikaan on armoton yhdistelmä.  Tämä säteilee myös vapaa-ajan tekemiseen ja liikkumiseen. Milloin ystävien tapaamisesta viinilasin äärellä ja lempparitreenistä tuli taakka ja kiristävä ajatus, ei jaksa? No marraskuussa. Energiat hukkuvat helposti ja normaalisti mielekkäätkään asiat eivät houkuta. Lähtemisestä ja ryhtymästä ”ylimääräiseen” tulee moninkertaisesti haastavaa – huhuu motivaatio ja hyvä boogie, missä olette?

Mitäs tehdä, kun matka kotisohvalta yleensä mahtavasti energisoivalle Bodypump- tai tanssitunnille tuntuu liian pitkältä ja virtaa treeneihin ei tunnu löytyvän? On totta, että marraskuussa esimerkiksi unentarve on suurempaa kun kesäkuukausina, mutta ei meitä talviunillekaan ole tarkoitettu niin, että joka ilta sohvan nurkkaan kannattaisi hautautua. Keho ja mieli ovat tiivis kokonaisuus ja sidoksissa toisiinsa monella tasolla. Treenin suhteen olisikin tärkeää erottaa itsestään ne tuntemukset, jotka ovat nimenomaan pimeän vuodenajan ja syysväsyn aikaansaannosta, harmittomia jarruja, sellaisista tuntemuksista, jotka vaativat tarkempaa kuuntelua. Jos työpäivän jälkeen väsy painaa, olisi kropassa luultavasti energiaa treenille ja se voisi antaa mahtavia fiiliksiä ja virtaa roppakaupalla, kun taas lyijynraskaalta tuntuva keho luultavasti oikeasti kaipaa puhdasta lepoa. Ei aina tarvitse jaksaa, mennä ja meinata. Ensimmäisissä tapauksissa täytyykin nimenomaan kaivaa esiin se kipinä pakata treenireppu ja kiskaista itsensä liikkeelle, kun taas jälkimmäisissä tunnelmissa paras ratkaisu on pistää itsensä vaakatasoon, levätä ja olla vain. Välillä saa ja pitää olla lupa vain olla.

Suomalaiseen sisuun ja armottomaan tekemisen meininkiinhän tällainen itsensä kuuntelu ja hellittäminen ei oikein istu, mutta sen pitäisi! Maailma ei siihen kaadu, jos marraskuusta pyrkii tekemään omilla valinnoillaan himpun verran hilpeämpää, vaikka se tarkoittaisikin vähän seesteisempää elämänrytmiä ja väljempää aikataulujen tuijottelua. Ja paria suklaapatukkaa enemmän ja treeniä vähemmän. Meillä on taipumusta käpertyä sohvan nurkkaan juuri silloin, kun alakulo ja mälsä fiilis iskee, mikä olisikin juuri se hetki, jolloin pitäisi lähteä liikkeelle. Asian ydin piilee siinä, kuinka asioihin suhtaudumme. Jos päässämme on vallalla ’pitäisi sitä ja pitäisi tätä’- & ’en millään jaksaisi’-mantra, on lähtökohta kaikelle tekemiselle jo hieman nihkeä verrattuna siihen, että näkisi ympärillään mahdollisuuksia tehdä asioita, oli kyseessä sitten hyvän olon ja huumaavan energiapiikin tarjoava treeni,  ihana illallinen ystävien kanssa tai mikä tahansa. Välillä siinä on edessä sitä harmaata sumuverhoa, jonka taakse täytyy kurkata, jotta pistää topinäksi! Sumuverhonhan takaa pilkottaa voittajafiiliksiä, iloa, hymyjä ja onnellisuutta – ihanan arjen ja elämän olennaisia elementtejä!

Vaikeinta tässä vaiheessa vuotta on usein nimenomaan lähteminen. Työpäivän jälkeen ei välttämättä pursua energiaa ja intoa illan treeneihin ja kotisohva kutsuu. Lähtemisen nihkeys kuitenkin monesti murenee, kun selviytyy pään sisäisestä taistelusta voittajana ja saa kipitettyä Fiilikselle, lenkkipolulle tai muuhun treenipaikkaan. Oli tuloksena sitten valtaisa endorfiiniryöppy tai pienikin hyvä fiilis siitä, lähti liikkumaan, voittaa se melkein aina sen sohvapöhnän ja sisätiloissa vietetyt illan tunnit. Moni sanookin, että voi kun tämän mahtavan tunteen ja hyvän mielen muistaisi aina, kun käy sitä päänsisäistä taistelua siitä, lähteäkö vai jäädä?! Koska harvoin katuu esimerkiksi torstaiaamun Bodypumpia, kun vaan on päässyt paikan päälle ja tekemisen meininkiin! Energiaa kertyy ja kroppa herää päivään ihan uudella tavalla verrattuna esimerkiksi niihin kiduttaviin 10 minuutin torkkumittelöihin verrattuna.

Kannattaa myös muistaa, että liikkua voi monella tavalla ja monella tasoilla, ja ne eivät ole toisiaan poissulkevia tai toista parempia. Fiiliksen tuntitarjonnasta löytyy tekemistä monenlaisia tuntemuksiin ja energiatasoihin. Ei aina tarvitse olla valmis pistämään koko kroppaa likoon ja taistella HIIT-treenin parissa, mutta välillä se ja itsensä täysillä haastaminen ja kehon uuvuttaminen loppuun asti on juuri sitä, mitä tarvitsee. Toisena päivänä Pilates- tai Functional Balance-harjoitus voi olla juuri omiaan antamaan keholle sen kaipaamaa lempeää ja vahvistavaa tekemistä. Toisella viikolla Bodypump:issa vain taivas on rajana painovalinnoissa – silloin anna mennä – ja toisena päivänä kevyemmät painot antavat luvan ottaa hieman iisimmin ja keskittyä esimerkiksi tekniikkaan. Treenitavoitteen ei tarvitse liittyä itse suoritukseen, tekniikkaan tai tempoon, vaan yhtä tärkeitä motivaattoreita ovat erilaiset fiilikset ja tuntemukset, joita me treenistä irti saamme. Irtiottoja ja ihanaa vauhdin hurmaa Zumban parissa tai oman kehon kuuntelua kaikessa rauhassa Yoga Stretch-tunnilla, ah! Eikä pahaa tee sekään, että porukalla liikkuessa tulee jaetuksi ajatuksia ja huomataan, että ihan samojen syysmyrskyjen kanssa ne muutkin painiskelevat. Tsempataan ja ennen kaikkea nautitaan yhdessä – ja pidetään siitä parhaasta treenifiiliksestä kiinni. Sharing is caring!

Taistelu harmautta ja synkeyttä vastaan on nyt täydessä vauhdissa ja siihen on helppo osallistua  – panostetaan niihin tekemisiin, ihmisiin ja asioihin, jotka tuovat hyvää mieltä, energiaa ja iloa. Karsitaan kaikki kuluttava ja ei-pakollinen suorittaminen, tehdään sopivasti ja keskitytään iloon, armollisuuteen ja hyvään mieleen kokonaisvaltaisesti. Kannustetaan treenikamua ja heitetään parit ylimääräiset ylävitoset treenin tiimellyksessä, niitä tarvitaan nyt!

Positiivista energiaa ja paljon persimoneja (se oranssi hedelmä, ihan parasta herkkua just nyt!) marraskuuhun toivottaen,

Tiikku

img_3160-1

Kiire on kirosana

On kiirettä, deadlinea, tenttiä, työreissua, stressiä ja hirmuisesti palaveriakin pukkaa. Pitäisi tehdä sitä, tätä ja vielä tuotakin. Ja eihän tämä suorittamisen huuma rajoitu vain työhön, vaan elämään yleensäkin: kaiken mitä tekee, pitäisi olla mielellään tuottavaa ja hyödyllistä. Halleluja! Kadehdittavaa tarmokkuutta ja tehokkuutta.

Vai onko sittenkään?

Tehokkuuden perimmäinen merkitys ja mystinen kiire ovat mietityttäneet minua viime aikoina. Nyt inspiroiduinkin kirjoittamaan aiheesta, koska silmiini on viime aikoina vielä osunut useita juttuja siitä, kuinka työ syö leijonanosan ajastamme, moni asia väsyttää ja huolettaa meitä. Tekemistä on liikaa ja vapaata liian vähän. Nykyisellä tehokkuuden aikana työtehtäviä pursuaa ovista ja ikkunoista, mutta työaikaa ja varsinkin omaa energiaa tehdä työtä on varsin rajallisesti. Muun muassa Kauppalehdessä (25.9.) oli juttu siitä, kuinka Melbournen yliopiston teettämän tutkimuksen mukaan 25 tunnin työviikko olisi tuottavin. Tutkimuksessa on taatusti perää ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että 8-16 kellokorttisysteemi ei ole enää vuonna 2016 oikea tapa mitata työntekoa. Isot peukut siis etäpäiville, luoville ja vapaille yrityskulttuureille ja luottamukselle siihen, että työtä tehdä äärettömän hyvin myös muualta kuin oman konttorin kustannuspisteeltä.

Elina Kettunen kirjoitti Markkinointi & Mainonta-lehdessä (6.10.) suorittamisen mentaliteetista, joka on moniin suomalaisiin syvälle sisimpään rakennettu. Tämä pieni sisäinen suorittajamme on aika haastava saada hiljenemään. Kettunen kuvasi mielestäni hyvin, että suorittamisen keskellä aivomme saavat sellaisen määrän ärsykkeitä, että jo alkaa pääkoppaa hapottamaan. Kyllähän sitä itsekin tietää, että välillä osa tulessa olevista raudoista alkaa käryämään, kun ei ehdi kaikkeen keskittymään. Hupsista, ehkä tehokkuus tarkoittaakin sitä, että hoitaa 2 asiaa timanttisesti kuin 10 hutiloiden ja sinne päin?

Eikä siinä mitään, jos on monta rautaa tulessa. Tärkeintä mielestäni on, että jonkinlainen tasapaino elämässä säilyy ja kun sinulta kysytään, miksi mitäkin asiaa teet, vastaisit useammin ”koska haluan” kuin ”koska minun täytyy”.

Olen yllättänyt itsenikin monesti siitä tilanteesta, että kerron kuinka kiire minulla onkaan, kuinka en ehdi kaikkea ja aikaa ei ole siihen ja tuohon. Onneksi oma näkökulma kiireeseen on viime aikoina kehittynyt. Oma työnteko ja työtehtävät ovat paljon itsestä kiinni – varsinkin yrittäjänä minä itse päätän, mihin aikani käytän. Priorisoinnin jalo taito on arvokas, jota parhaillaan opettelen. Opettelen erottamaan tehtävät, jotka ovat oikeasti tärkeitä ja tuottavia niistä, joilla ei juuri tänään ole merkitystä ja siirrän niitä kalenterissani kiltisti eteenpäin. Tälläpä tavalla jääkin jännästi aikaa muuhunkin, niihin kuuluisiin omiin juttuihin, päiväuniin ja ystävien tapaamiseen. Olen kääntänyt kelkkani: kiire on kirosana.

Tänä multitaskauksen, tehokkuuden ja kiireen ihannoinnin aikana tuntuu entistä tärkeämmältä ja arvokkaamalta, että Fiilis on olemassa. Fiilis on syntynyt intohimosta, rakkaudesta ja välittämisestä ja nämä elementit ajavat meitä eteenpäin jokaikinen päivä. Me välitämme jokaisesta kurssilaisesta, asiakkaasta tai tapahtumakävijästä ja haluamme tarjota parhaan mahdollisen hetken makean treenin parissa: Fiiliksellä on lupa keskittää ajatukset lihaskestävyystreeniin, antaa Zumban rytmien viedä ja paeta muuta maailmaa kelta-violettien seinien sisäpuolelle. Fiilis on paikka, jossa saa hengähtää lempeän jooga-harjoituksen parissa, purkaa työstressiä tiukalla HIIT-tunnilla tai keskittää ajatukset 12 vahvaan kyykkytoistoon VOIMAtreenissä. Me olemme paikka, jonne on helppo tulla juuri sellaisena kun on: jos väsyttää tai on huono päivä, on täysin luvallista hiipiä tunnille takanurkkaan ja keskittyä omaan treeniin. Jos taas haluaa jakaa murheet ja ilot, sekin onnistuu – täällä on aina kuunteleva korva, tsemppaava treenikaveri. Fiiliksellä ladataan akkuja, irtaudutaan, innostutaan ja inspiroidutaan – hyvin usein maailma näyttää treenin jälkeen hiukan tai jopa hurjan paljon värikkäämmältä!

Fiiliksellä on iso ilo olla myös monen yrityksen liikuttava kumppani. Yksi omista mielenkiintoisimmasta ja sydäntäni sykähdyttävimmistä haasteista työssäni on viedä eteenpäin ajatusta siitä, että liikunta voisi olla osa yrityksen arkea säännöllisesti ja tavoitteellisesti – ja tämä toisi monenlaista hyvää: energiaa, tehoa ja virtaa työntekijän ja sitä kautta koko yrityksen tekemiseen ja tulokseen. Se, että istumme n. 40 tuntia työpöytämme ääressä ei sisällä samaa tuntimäärää äärimmäisen tuottavaa ja tehokasta työaikaa. Ja se on inhimillistä – meillä kaikilla on hetkemme, jolloin ajatus harhailee, luovuus tökkii ja homma ei vain luista. Entäs jos työviikon tunneista otettaisiin yksi (1) ja yritys antaisi työntekijöiden käyttää yhden tunnin työajasta liikuntaan joka viikko tai järjestäisi omalle porukalle yhteisen liikuntasession? Kääntäisikö se yrityksen tuottavuuden ja tehokkuuden järkyttävään alamäkeen? Enpä usko.

Tehokkuudelle tarvitaan uusi määritelmä ja kiire-sanaa ei ehdi enää käyttää ollenkaan.

Välittävin terveisin,
Tiikku

fullsizerender

Vauvantuoksua ja vaunulenkkejä

Tämä on viimeinen kirjoitukseni Yrittäjästä äidiksi – teeman alla. Suloinen pieni poikamme syntyi perjantai-iltana 16.9.16, joten tätä kirjoittaessani hän on kunnioitettavassa kahden viikon iässä ja tuhisee kantorepussa rintaani vasten syvässä unessa. Näiden päivien aikana olen opetellut tuntemaan poikaani, itseäni äitinä ja miestäni isänä. Meillä on käynyt paljon vieraita, pakastin ei ole koskaan ollut niin täynnä leivonnaisia, minä en ole lukioikäisenä sairastamaani pusutautiaikaa lukuun ottamatta ennen ollut näin paljon kotona ja olen saanut itkut aikaiseksi muun muassa wienereistä ja tietyn merkkisistä omenoista. Mikään ei ole kuten ennen, mutta kaikki on juuri niin kuin kuuluukin.

Lapsen saaneet kollegat ovat kertoneet omista kokemuksistaan vauvan vanhempina ja toivoneet, että nauttisin rauhassa ainutlaatuisista hetkistä vauvan kanssa kotona. On vielä turhan aikaista kertoa, kuinka siinä onnistuin, mutta juuri nyt haistelen joka lauseen välissä suloisen nyyttimme huumaavaa vauvatuoksua ja otan tästä kaiken irti. Jos herään aamulla ennen vauvaamme, jään katselemaan häntä, vaikka tiedän, että juuri silloin olisi hyvä laittaa suihketta kainaloon ja puuroa lautaselle, sillä kun hän herää, minua odottaa sohvan nurkka ja pieni suu rintaani vasten omaa aamupalaansa. Kun pieni otsa rutistuu ja suu kääntyy mutruun, jostain selkäytimestä löytyy laulu hämähäkistä, sinisestä unesta, Nalle Luppakorvasta tai sairastavasta karhunpojasta. Kaksi viikkoa sitten en olisi muistanut vanhojen lastenlaulujen olemassaoloa.

Ajattelen optimistisesti ja uskon, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Se on suojellut minua huolehtimiselta, jota näen omassa äidissäni ja äitini äidissä. Kun poikamme ensimmäisen kerran itki pidemmän hetken mahavaivojaan, eikä mikään asento tuntunut auttavan lohduttomaan olotilaan, minuun iski pohjaton huoli. Onneksi vaiva aikanaan helpotti, mutta huoli jäi. Jotain näin arvokasta en ole koskaan ennen saanut huolehdittavakseni.

Oma pieni perheeni on tärkeintä elämässäni, mutta en voi vähätellä sitä, miten tärkeä myös Fiilis ja sen luoma isompi perhe on minulle. Taannoin Helsingin sanomissa oli juttu saattohoitotyötä tekevästä miehestä, joka kertoi, ettei kukaan halua puhua viimeisinä hetkinään työstään, vaan perheestään ja harrastuksistaan. Se pisti minut miettimään. Olen etuoikeutettu, kun pystyn keskittymään nyt siihen kaikkein tärkeimpään. Myöhemmin saan taas laajentaa perhettäni ensin sukulaisten ja ystävien suuntaan ja sitten Fiilikselle.

Veropaperien täyttäminen, laskuttaminen, roskiksien tyhjentäminen tai teostomaksujen maksaminen ovat työtehtäviä, jotka yrittäjyys väistämättä tuo mukanaan. Niitä tekee kuitenkin mielellään, kun tietää, että se takaa mahdollisuuden olla läsnä ihmisten arjessa, liikkumassa, kannustamassa ja tunnelmaa luomassa. Saan tehdä töitäni sekä harrastukseni, että tärkeiden ihmisten parissa.  Se, että pystyn keskittymään täysillä lapseni ensihetkiin vailla yrittäjän väistämättömiä töitä, on Tiikun ansiota ja olen siitä hänelle hyvin kiitollinen. Hän hoitaa verot, laskut, roskikset ja teostot, jotta minä voisin palata sitten aikanaan hyvinvoivan Fiilis-perheen pariin lapseni kanssa.

Ennen poikani syntymää, ajattelin, että välillä varmaankin kaipaan tunnille liikkumaan ja hikoilemaan muiden kanssa. Käytin vielä synnytystä edeltävän päivän koreografiointiin ja tuntien suunnittelemiseen, kun kerran aikaa ja jaksamista oli. Sen jälkeen en ole pysynyt mukana siinä, mikä päivä on, saatikka mitä tunteja Fiiliksellä on menossa. Olen onnellisesti tietämätön ulkomaailmasta. Päivämäärien ja kellonaikojen sijasta käytän aikamääreinäni imetyksen, vauvan unien ja vaunuttelureissujen pituutta. Onneksi minun ei tarvitse miettiä, miten tunnit hoituvat. Ohjaajamme ovat motivoituneita ammattilaisia, joiden tunneille pääsen sitten kun sen aika on. Nyt eletään aikaa, jolloin minä en ole pääosassa ja se tuntuu aivan oikealta.

Olen siirtänyt lapseni viereeni sohvalle ja taitellut hänet viltin sisälle. Odotan, että hän herää ja pääsen ottamaan hänet syliini. Toisaalta jännitän sitä, kuinka osaan antaa hänelle kaiken sen, minkä hän tarvitsee. Toisaalta haluan antaa hänen nukkua, kasvaa ja saada voimaa, tulla vahvaksi itsekseen. Pikku hiljaa minulle on alkanut selvitä, millaisia vanhemman tunteet ovat. Vaikka lapseni on kasvanut sisälläni, hän on oma itsensä. Voin tukea ja rakastaa, mutten koskaan omistaa häntä.  Se tuntuu samalla sekä haikealta, että lohdulliselta. Sitä kai se vanhemmuus on – iloa ja surua, vastuuta ja vapautta, tunteiden kirjoa mustasta valkoiseen ja kaikkea siltä väliltä.

Terveiset kotoa, onnellisesti nukkuvan lapsen onnelliselta äidiltä,

-Siiri

 

fullsizerender

Iso pala kakkua

Olo on väsynyt, mutta onnellinen. Syyskauden ensimmäinen viikko Fiiliksellä on takana. Uuteen kauteen liittyy aina paljon touhua, tapahtumaa ja tunnetta. Onko markkinointi onnistunut? Mitäs kirjoitusvihreitä painomatskuihin tällä kertaa jäi kummittelemaan, vaikka miljoona kertaa tarkistin? Onko aikataulu kuosissa ja ohjelmat valmiita? Onko kurssilaisia infottu? Onko ne kuuluisat ikkunat nyt pesty? Ovatko työntekijät valmiita? Entäs olenko minä valmis? Kaiken toiminnan lisäksi uuden kauden alkuun liittyy aina kuorma henkistä latausta, jännitystä ja odotusta, joka leijuu mukana mielessä arjen keskellä.

Lisäksi tähän kauteen liittyi erityistä kutkutusta ja jännitystä, sillä olen ensimmäistä kertaa itse, yksin vastuussa yrityksemme arjen rullaamisesta ja firman pyörityksestä. Siiri on vihdoin malttanut laskeutua äitiyslomalle ja odottamaan pienen ihmeen syntyä. Ja minä jännitän ja odotan vierellä! Jännitän myös sitä, onnistunko: haluan sydämeni jokaisesta sopukasta saakka onnistua ja tehdä töitä niin, että Siiri saa keskittyä äitiyteen ja ensihetkiin uudessa, ihanassa elämäntilanteessa. Ottaa homman haltuun, tiedättekö mitä tarkoitan?

Tällä hetkellä tuntuu, että homma on hallussa niin hyvin, kuin tässä hetkessä voi olla. Lautasella on tällä hetkellä iso pala kakkua. Se on herkullinen, muhkea ja täynnä monenlaisia makuja. Vaarana on ähky liiasta ahnehtimisesta – liikaa ei saa haukata kerralla! Töitä on paljon ja tehtävää piisaa. Haluan samaan aikaan vetää yli 20 ylivoimaisen mahtavaa ja elämyksellistä tuntia, joilla pistän itseni täysillä likoon. Samaan aikaan pitää huolta meidän mahtavista työntekijöistä & olla heitä varten. Kehittää ja visioida Fiiliksen toimintaa. Miettiä uusia markkinointimetkuja ja viedä Fiilistä maailmankartalle ja ihmisten huulille.. Haluan myös syventyä yritysliikunta-puolen kehittämiseen, kuinka voisimme tehdä Fiiliksestä entistä isommin erilaisten yritysten liikuttavan kumppanin? Haluan antaa aikaani asiakkaille myös ennen ja jälkeen tunteja. Kuunnella ja olla läsnä. Ihmiseltä ihmiselle.

Olen melkoinen sekoitus intohimoista, eteenpäin pyrkivää ja kunnianhimoista yrittäjää sekä elämästä nauttivaa, unelmia tavoittelevaa ja hetkessä elävää nautiskelijaseikkailijaa. Haluan samaan aikaan kehittää Fiilistä entistä vahvemmaksi ja paremmaksi, menestyä, toteuttaa myös muita omia unelmiani ja valloittaa maailmaa, syventyä väitöskirjatyöhön ja sitten tietysti myös olla hyvä ystävä, tyttöystävä ja tytär. Ja välillä pötköttää sohvalla villasukat jalassa vailla ajatuksen häivääkään. Kuinka tämä onnistuu?

Tasapaino ja sen löytäminen. Siinä minun henkilökohtainen tavoitteeni tälle syksylle. Sen löytämällä yllämainittu kombo onnistuu, siihen uskon. Aion malttaa keskittyä työssä juuri tällä hetkellä olennaiseen ja luotsata Fiilistä taidolla ja tunteella eteenpäin & hillitä sitä kunnianhimoista visionääriä, joka haluaisi pukata pihalle uutta ideaa ja plääniä toteutukseen asti tässä ja nyt. Uskaltaa laittaa tietokone kiinni ja levähtää sohvalle, istahtaa ystävän kanssa brunssille ja olla vaan. Olla läsnä perheelle ja ystäville ilman, että ajatus karkaa työjuttuihin ja töissä kuunnella fiilisläisiä ilman häiriötekijöitä.

Tämä syksy on minulle takuulla ikimuistoinen, opettavainen ja antoisa. Varmasti välillä väsyttävä ja ärsyttävä, mutta suurimmalta osalta ihmeellinen, elämyksellinen ja sellainen, josta minulle kertyy hurjasti ammennettavaa jatkossa niin yrittäjänä kuin ihan Tiikkuna vaan. Haastavaa on, kun on tällainen itseltään paljon vaativa, puuhakas ja paljosta tekemisestä lisää intoa ja energiaa saava sekä järjellä että tunteella pelaava tyyppi, hyväksyä, että kaikkea yllämainittua ei ehdi tänä syksynä tehdä, eikä tarvitsekaan. Minä riitän, tämä riittää. Pitää olla onnellinen, ylpeä ja iloinen siitä, mitä on tehnyt, eikä vain tuijottaa sitä, mitä on jäänyt tekemättä. Vähemmän on enemmän. Aion miettiä, mikä on oikeasti tärkeää ja käyttää aikaa ja energiaa siihen. Edetä askel, tavoite ja unelma kerrallaan (tai oikeastaan olen sitä mieltä, että elämässä pitää olla monen kokoisia ja eri aikajänteille asetettavia maaleja ja haaveita – siitä ehkä myöhemmin syksyllä!). Tänä syksynä energia ja ajatus keskittyy unelmaan nimeltä Fiilis.

Kerron teille vielä aarrekartasta, joka pyörii mielessäni. Ihana ystäväni kertoi minulle “elämän aarrekartasta”. Se on kartta, johon rustataan oman elämän aarteet: ne tärkeimmät, olennaisimmat ja sykähdyttävimmät  jutut, joilla on oikeasti merkitystä. Pienet ja isot haaveet, unelmat ja tavoitteet. Riisutaan turhat, kuluttavat ja vähäpätöiset jutut ja keskitytään olennaiseen. Sellaista karttaa ajattelin tässä syksyn edetessä hahmotella ja katsotaanpa vuoden loppumetreillä, minkälainen labyrintti kartasta on piirtynyt. Kokeiletko sinäkin, miltä sinun aarrekarttasi näyttää vuonna 2016?

Palataanpa vielä takaisin kakun äärelle. Kaiken tämän ajatusmyrskyn lopuksi on nimittäin todettava, että minä olen tyyppi, joka tykkää isoista ja erilaisista kakuista. Toisin sanoen elämässä on oltava monenlaista meneillään, koska siitä menosta, heittäytymisestä, tekemisestä ja antamisesta minä elän. Touhotusta voi vähentää, mutta energian määrä tulee varmaan ikuisesti olemaan vakio. Nyt tasapainon aikakaudella aion keskittyä suuntaamaan energiaa oikeisiin asioihin.

Homma hallussa.

– Tiikku

IMG_8244

Äitiyslomalaisen voima-pohdinnat

Viimeisiä viedään yrittäjästä äiti -statuksella ja pian Fiiliksellä -blogissa jo pohditaan liikunta-alan ilmiöitä Tiikun sanoin. Muodonmuutokseni äidiksi tapahtuu lähiviikkoina. Nyt ollaan siis loppusuoralla, äitiyslomalla ja sairaalakassi pakattuna. Hormonitasot nousevat jännityksen ja odotuksen tahdissa ja tuovat oman lisänsä siirtymävaiheeseen. Se, mikä monia tämän hetken ajatuksia yhdistää, on voima. Synnytysvalmennus ja ohjaajakokous sen jo näyttivät. Voimaa on kuin pienessä kylässä, niin minussa, kuin ohjaajatiimissämmekin. Myös kesän jälkeen uudelleen alkavat tunnit ja kurssit tarjoavat madollisuuden lisätä voimaa niin mieleen, kuin kehoonkin. Nyt enää puuttuu arki ja tilanteet (lue synnytys), joissa voimia koetellaan.

Voimaantuminen kuulostaa minusta terminä huvittavalta. Se sopii yhtä hyvin jäyhään kulttuuriimme, kuin poskipusut. En silti keksi parempaa sanaa sille tunteelle, mitä koin viikonloppuna Fiiliksellä, Vauvantain Silja Seppäsen synnytysvalmennuksessa. Sanotaan, että raskaana oleminen ei ole mikään sairaus. Toki vointi heittelee, eikä se ainakaan minulla ole ollut samanlainen, kuin ennen raskautta. Silti olen tehnyt asioita kuten ennenkin. Nyt lopun häämöttäessä kenkien sitominen alkaa kuitenkin olla vaikeaa, kävely on lähinnä taapertamista, eivätkä sormukset enää mahdu yhtä hyvin turvonneisiin sormiini. Se vie helposti ajatukset siihen, etten jaksa tai pysty. Siljan valmennuksessa sain mieleni käännettyä takaisin. Kyllä minussa on voimaa, jaksan ja pystyn paljoonkin. Se alku- ja keskiraskauden asenne, jonka valmennus sai minussa taas heräämään, toi tunteen, että synnytyskin kyllä hoituu, meni se sitten miten vaan. On hassua, että aina vaan ja uudestaan tulen siihen päätelmään, jonka takia Fiiliskin on syntynyt – asenne ratkaisee. Vaikka kaikki pelimerkit eivät olisikaan suotuisia, sillä, miten niihin suhtautuu, on iso merkitys asian kuin asian suhteen.

Synnytysvalmennuksesta voimaantuneena jatkoin pitkään odottamaani tapaamiseen, Fiiliksen ohjaajakokoukseen. Kevät meni ohjaajia hakiessa, kesä tutustuessa ja perehdyttäessä. Vihdoin viime viikonloppuna saatiin kaikki paikalle ja puheen sorina täytti salin. Koko meidän uusi ja komea tiimi pääsi makustelemaan fiilisläisyyttä ja ohjaamista yhdessä. Kun katselin sivusta meidän uutta porukkaa, tuli voima taas väistämättä mieleen.

Ensinnäkin, porukassa on voimaa.

Kun pääsee samoja asioita pohtivien joukkoon, saa vahvistusta ajatuksilleen sekä uusia näkökulmia pohdinnoilleen.

Toisekseen, ohjaaminen antaa voimaa.

Kun antaa itsestään muille, kokee työnsä ja itsensä tärkeäksi.

Kolmanneksi, liikunta antaa voimaa.

Ei pelkästään suoraa lihasvoimaa tai kestävyyttä, vaan myös kokemuksia itsensä ylittämisestä, rentoutumisesta, rauhoittumisesta, ilon löytymisestä, heittäytymisestä – kehon kautta elämisestä. Liikunnan antaman voima, jos mikä, meitä ohjaajia yhdistää. Mari on löytänyt HIIT-treenistä adrenaliinin, endorfiinin sekä kehon ja mielen pystyvyyden. Emilia taas joogan ja tanssin avulla rauhoittumisen, rentoutumisen ja läsnäolon. Elina kokee tanssiessaan iloa, vapautta ja uskaltaa heittäytyä niiden vietäväksi. Vaikka jokaisella ohjaajalla kokemus kehon ja mielen vahvuudesta ja yhteydestä voi tulla vähän eri kautta, kaikki ovat sen kokeneet ja ne tunteet on hienoa päästä jakamaan.

Kaikki tämä ihana ja positiivinen voiman pöhinä voi perusteluista ja järkeilyistä huolimatta olla myös osin kehossani lisääntyvän rakkaushormoni oksitosiinin aikaansaannoksia. Synnytyksen lähestyessä kehoni valmistautuu yhteen isoimmista kokemuksista. Vaikka olemme kehittyneet tunteinemme, ajatuksinemme ja loogisuuksinemme kauaksi elämistä, synnytys on edelleen yksi niistä asioista, joissa eläimellisyytemme tulee esiin. On hieno ajatus, että on vielä joku asia, jossa kyky hillitä itsensä ja käyttäytyä tietyllä tavoin, ei päde. Synnytys on tilanne, jossa hormonit, kipu ja kehon tuntemukset vievät meidät syvälle tietoisuuden ja tiedostamattoman rajalle. Kipu tuottaa adrenaliinia, joka sulkee monet aivojen järkiperäiset toiminnot ja saa keskittymään hetkeen. En nyt suoraan vertaa HIIT- tai VOIMA-treeniä synnytykseen, mutta ne tuottavat samalla tavalla adrenaliinia, joka saa meidät toimimaan poikkeavalla tavalla. Olen aina ollut viehättynyt adrenaliinin tunteeseen, jolloin todella tuntee elävänsä. Niitä ei kuitenkaan saa ilmaiseksi, ilman kipua, ponnistelua ja itsensä ylittämistä. Joku kiipeää vuorelle, toinen viehättyy vauhdista, kolmas vääntää kuntosalilla tai Fiiliksellä voima-harjoitusta niin isoilla painoilla kuin pystyy. Tämän takia on myös syntynyt hauska sanonta: ”Kipu on kivaa, tuska on taivaallista”.

Edellisten sanojen saattelemana, aion marssia synnytyssairaalaan voimakkaana ja elämän maku suussani. Samalla toivotan kaikille voimakasta syksyä ja voimaa antavia hetkiä Fiiliksellä hienon ohjaajatiimin siivittämänä.

Seuraavaksi kuulettekin minusta tätä kautta vasta sitten, kun mielikuvat ovat muuttuneet todeksi…

– Siiri

Siirin_Enkelit_009

Yrittäjästä äiti: Halu kuulua joukkoon

En ole aikuisiällä ehtinyt harrastaa juuri mitään. Toisaalta, jos käännetään asia niin, että harrastuksesta on tullut työ ja työ on ollut harrastus, olen ehtinyt harrastaa aamusta iltaan. On kuitenkin selvä juttu, että kun käyttää aikansa tapahtumien järjestämiseen muille, ei juuri itse ehdi käydä muiden tapahtumissa. Kaverien tanssiesitykset, kirpparit, Tupper-kutsut ja taidenäyttelyt ovat jääneet aika vähiin. Silti erilaisiin ryhmiin ja piireihin kuuluminen on ollut tällaiselle sosiaaliselle tyypille tärkeää. Olen yrittänyt käydä vaihtelevalla menestyksellä Swing-tansseissa, rokkibileissä, voimisteluryhmässä, piknikeillä ja keikoilla, sillä niihin liittyy oma ryhmänsä ja sosiaaliset ympyränsä. Olen huomannut tätä blogia kirjoittaessani päätyväni herkästi pohtimaan sitä, kuinka halukas (tai toisaalta haluton) olen jakamaan vastuuta, keksintöjäni ja omia hengen tuotteitani. Suunta on kuitenkin muuttunut yksin tekemisestä kohti yhteistyötä. On tullut halu kuulua joukkoon.

Muistan urani alussa, kuinka sain kutsun kokeneiden ylöjärveläisten ohjaajien joukkoon. Heidän kanssaan tavattiin, käytiin koulutuksissa ja jaettiin musiikkivinkkejä. Oli äärimmäisen hienoa saada kuulla heidän kokemuksiaan, kysyä ja ihmetellä yhdessä. Nyt minä olen porukan kokoajan roolissa. Mahdollisuuteen tarttuivat Roosa, Kristina, Jonna, Riikka (kuvassa oikealta vasemmalle) sekä Taina O. (puuttuu kuvasta). 70-luvun tv-sarjan Charliella oli kolme enkeliä. Minä olen saanut joukkooni viisi! Se jos mikä on hieno osoitus porukkahengestä ja ryhmään kuulumisen halusta. Ajatus enkeleistä lähti siitä, että lauantaille oli saatava tanssitunti, jossa on tarpeeksi tuttua ja hyväksi havaittua sekä uutta ja inspiroivaa. Olen enkeleille kuten Charlie: taustalla. Annan osa koreografioista valmiina ja annan enkelien hoitaa loput. Jokaisella enkelillä on omat erityisosaamisensa, joista saadaan nauttia syksyn aikaan Latin FEVER-tunnilla. Luotan enkeleihini kuin vuoreen, ainoa jännityksen aihe on se, kuinka omaksun Charlien roolin ja pysyn innostuksissani poissa pelipaikalta.

Ennen kuin sain Tiikun yhtiökumppanikseni, olin vastuussa kaikesta yksin. Se, mistä karsin, oli verkostoituminen, kaikenlaiset messut ja tapahtumat, joihin ei ollut ihan pakko mennä. Tiikku on oman kauppatieteellisen taustansa kautta näyttänyt miten suhteita rakennetaan muiden alojen yrittäjien kanssa. Siinä sivussa minäkin olen saanut tutustua uusiin tyyppeihin, joita en varmaan muuten olisi omissa ympyröissäni tavannut. Olemme löytäneet esimerkiksi blogin kuvan ottaneen Studio Pelisalmen Teron sekä pukkarin valot hommanneen Valoramin Juhan bisnesyhteisö BNI:n kautta. Edelleenkin sovin helpommin lounastreffit liikunta-alalla työskentelevien, kuin bisnestuttujen kanssa, mutta ovi molempiin maailmoihin on jo auki.

Uusi ryhmä, johon suunnittelen ujuttautuvani, on äitien laaja ja leveä porukka. Olin suunnitellut jo vuosia, että jos saan lapsia, lähden heidän kanssaan muskariin, vauvauintiin ja perhekerhoihin, jotta pääsen mukaan johonkin yhteisöön. Nyt äitiysloman lähestyessä, huomaankin selittäväni neuvolassa, että minulla on jo äitiyhteisö omasta takaa. Vuosien aikana Fiilikselle on muodostunut tiivis perheliikuntakulttuuri, jonka ansioista saan liittyä porukkaan ihan omissa ympyröissäni. Kesän viimeisillä tunneilla oli koskettava tunnelma, kun sain niin paljon ihania toivotuksia ja hyviä neuvoja. Ohjaajan ja yrittäjän roolissa en osannut ajatella, kuinka paljon vertaistukea ympärillä jo on.

Jokaisella perheellä on omat juttunsa ja panostuksensa. Jotkut ovat perhepetiläisiä, jotkut luomusoseilijoita tai vaikkapa kestovaippailijoita. Minun on kai jo myönnettävä, että minä kuulun kantajiin. Omistan tällä hetkellä jo kaksi kantoliinaa, Manducan ja rinkan, vaikka vauva kulkee vielä kätevästi ihon sisällä. Kantoliinaopastustreffit on jo merkattu kalenteriin. Jännitän treffejä kantajien kanssa sillä tavalla kuin ensitreffejä kai kuuluukin.

Se joukko, mihin olen aina tuntenut kuuluvani ja johon edelleen haluan kuulua, on Fiiliksen porukka. Se on koostunut meistä yrittäjistä, asiakkaista ja ohjaajista, eikä ole sidottu salien seiniin tai aina edes tunneilla käymiseen. Tiikku kysyi viime vuonna asiakkailta, mikä meitä yhdistää? Vastauksia oli mm. myönteinen asenne, ystävyys, aitous, rohkeus heittäytyä, laadukas tekeminen, halu pitää itsestä huolta, hiki ja huikea fiilis. Viime kaudella meillä oli neljä ohjaajaa, kun tulevalla kaudella ohjaajia on 13! Uskon, että nuo viimevuotiset kommentit kuvaavat edelleen tulevalla kaudella sitä mikä meitä yhdistää, mutta kun erilaisia fiilistelijöitä on porukassa enemmän, tunteiden kirjo tulee laajenemaan entisestään.

Tiikku tulee esittelemään uusien ohjaajiemme fiiliksiä ensi viikosta lähtien. Syyskuun puolen välin paikkeilla minä taas toivon saavani esitellä uudelle perheenjäsenelleni Fiiliksen joukon, jossa tunnen olevani kotona.

Tunteellisin terveisin,
Siiri

Siiri_mahakuva_004

Ikkunat uuteen maailmaan

Kerran, jos toisenkin olen miettinyt luennolla, että tähän juttuun panostan. Valmistaudun hyvin ja repäisen sitten tentissä. Useammin valmistautuminen on kuitenkin jäänyt viime hetkeen ja tentistä on päästy läpi joskus täpärästi, joskus toki heittämälläkin. Nyt valmistaudun paljon isompaan elämän mullistavaan kokemukseen ja samalla on kun valmistelen Fiilistä äitiyslomaani varten, valmistelen mieltäni muutokseen tavallaan koko ajan. Silti mietin, että eihän mitään jää viime hetkeen tai kokonaan unohduksiin kuten joskus tentteihin valmistautuessa. Onneksi minulla on tehtävälista, jonka avulla pysyn kartalla mitä töissä pitäisi vielä valmistella, ennen lomille jäämistä. Jokainen yliviivattu tehtävä tuntuu askeleelta kohti äitiyttä.

Raskauden viimeisen kolmanneksen aikana selkärankani on löystynyt ja rankkojen tuntien jälkeen totean liiallisen rasituksen yöllä hermosärkynä. En ole osannut keventää ajoissa ja tarpeeksi. Luulin edelleen pystyväni tekemään tunneilla paljon mukana, kunnes eräs aamu heräsin niin, etten saanut päätäni kääntymään kunnolla. Kehoni oli jo vihjaissut aiemmin, että hommia pitäisi keventää enemmän, mutta uskoin vasta kun merkit olivat niin selvät, ettei niitä voinut ohittaa. Tässä kävi kuten marraskuussa suomalaisautoilijoille talven yllättäessä. Olin jo laskeskellut tammikuussa, että kevään edetessä ohjaan tunteja muulla tavoin kuin itse näyttämällä, mutta sinnittelin silti totutuin elkein viimeiseen asti. Miksi totutusta onkin niin vaikea luopua?

Valmistellessani Fiilistä muutokseen, tottumus on pulpahtanut pinnan alta huomaamatta. Kun olen perehdyttänyt uusia ohjaajia Fiiliksen tyyliin, tunteihin, asenteisiin, tunnelmaan ja asiakkaisiin, on ollut vaikea välttää sanomasta, että ”meillä asiakkaat ovat tottuneet…” tai ”minä olen yleensä tehnyt aina…”.  Syksy tarjoaa luonnollisen hetken laajentaa Fiiliksen osaamista. Olisi kaikkien kannalta sääli, jos emme antaisi ohjaajien tuoda omaa osaamistaan mukanaan, vaan pyytäisimme heitä jäljittelemään sitä mitä meillä on aina ennen tehty.

Tottumus näkyi myös kevään asiakaskyselyissä. Monissa kommenteissa toivottiin Fiilikselle syksyksi saman oloisia ohjaajia tilalleni. Uskon kuitenkin, että tuskin kukaan toista Siiriä ohjaajaksi haluaa, vaan lähinnä sen saman omistautumisen Fiilikselle, tunneille ja asiakkaille sekä intohimon ohjaamiseen, jota kuitenkin voi toteuttaa niin monella tavalla. Olen nähnyt uusien ohjaajien käyttävän esimerkiksi mielikuvien kautta ohjaamista, kun itse taas pyrin sanottamaan teoriaa tekniikan tai tekemisen takana. Osaan arvostaa yksinkertaistettuja ohjeita, kun taas minulla on tapana sanoa monisanaisesti, kuvailla ja selittää. On huojentavaa huomata, että uusien ohjaajien osaaminen on erilaista kuin omani. Silloin ainakin tiedän, että minulla oma paikka ja rooli, mihin palata.

Ohjaajien kanssa käydyistä keskusteluista on jäänyt mieleen kytemään, kuinka tärkeää olisi aina välillä päästä asiakkaaksi ja muiden ohjattavaksi. On paradoksi, että huomaan selkäkipuni lisääntyvän muun muassa joogan ohjaamisesta, vaikka asiakkaat usein kiittelevät tunnin jälkeen, kun selkäkivut ovat poissa. On toisaalta järjetöntä miettiä menevänsä äitiysjoogaan heti kun tarpeeseen tuleva lepo alkaa muutaman viikon sisään. Toisaalta ajatuksessa on järkeä. Jonkun muun ohjatessa harjoitusta, olen vastuussa vain itsestäni ja lapsestani ja pääsen syventymään siihen, miltä kehossani todella tuntuu. Eikä tarvitse edes mennä merta edemmäs kalaan, sillä Fiiliksen uusien ohjaajien joukosta löytyy senkin erikoisalan osaajia.

On luonnollista, että äitiyteen valmistautumisessa mietityttää itse seremonia – synnytys. Olin kuullut Vauvantain kätilön, Silja Seppäsen synnytysvalmennuksesta paljon hyvää sekä asiakkailtamme, että läheisiltä ystäviltäni. Olimme jo mieheni kanssa päättäneet osallistua valmennukseen, kunnes sain idean pyytää Siljaa pitämään valmennuksen Fiilkselle. Valmennus antaa arvokasta asiantuntijaosaamista äitiys- ja perheliikunta-asiakkaittemme käyttöön. Vaadittiin kuitenkin” oma lehmä ojassa” -tilanne, ennen kuin tajusin pyytää Siljaa yhteistyökumppaniksemme. Koska Fiilis on toiminut jo vuosikymmenen odottavien ja synnyttäneiden äitien tapaamispaikkana, on hieno saada mukaan myös puolisoita ja tarjota heillekin mahdollisuus vertaistukeen Fiiliksen siipien alla.

Palataan vielä äitiyslomaa valmistelevaan riittiini. Ymmärrän hyvin, että kaikenlainen järjestäminen ja siivoaminen on saavuttanut näinä yltäkylläisyyden tavarantäyteisinä aikoina melkoisen suosion. On jopa syntynyt järjestäjien ammattikunta, sillä kun haluamme järjestystä mieleemme, voimme aloittaa konkreettisesti tavaroistamme ja ympäristöstämme. Tiedän, että tehtäväni ennen äitiyslomaa on suunnitella toimiva lukujärjestys, hankkia pätevät ohjaajat ja perehdyttää heidät sekä tuntien että asiakkaiden vaatimuksiin sekä Fiiliksen tunnelmaan. Tehtävälistassani on kuitenkin näiden lisäksi myös asioita, joita voisi yhtä hyvin tehdä joku muukin kuin minä, kuten ikkunoiden ja peilien peseminen.  Pesemisen kautta uskallan astua ulos salista, uuteen aikaan, jossa peseminen tuskin pian loppuu, mutta ikkunat kestävät pesemättä ainakin seuraavaan kevääseen. Eiköhän tenttiin valmistautuminen sitten ole jo aika kokonaisvaltausta.

Valmistautumisterkuin,

Siiri

image

Jakamisen ihmettelyä

Pienenä opin hyvin nopeasti, että kun kolme vuotta nuorempi veljeni alkaa kitistä minun saaneen enemmän karkkia, joko piilotan karkkini tai annan ne hänelle. Mitä sitä aikaansa ja energiaansa jakamisneuvotteluihin käyttää. Liikunnanohjaajan opinnoissa opinnäytetyötäni esitellessä opponentit kummastelivat, enkö ollut ajatellut joskus jakaa yritystäni ja vastuuta jonkun kanssa. Olin tehnyt jopa opinnäytetyöni ainoana ryhmässäni yksin. Ihmettelin miten ihmeessä voisin jakaa hengentuotteeni jonkun kanssa. Olisihan se nyt outoa, jos joku muu toteuttaisi minun ideoitani. Niin kuitenkin kävi, kun sain Tiikun rinnalleni, enkä voisi enää kuvitella Fiiliksen pyörittämistä yksin.

Mieheni kanssa olen opetellut arjen jakamista jo 10 vuotta, mutta siitä aika ison osan olen kuitenkin pysytellyt poissa jaloista (pääosin Fiiliksellä). Vauvan syntyessä vastuun ja rakkauden jakamista tullaan sitten opettelemaan ihan olan takaa. Toisen kumppanini Tiikun kanssa roolit ovat muotoutuneet helposti luonteenpiirteittemme mukaan. Tiikku on toteuttaja ja minä käynnistäjä. Kerron siis Tiikulle kun saan idean ja hän pistää pyörät pyörimään – Simsala bim: meillä on uusi tunti tai tapahtuma kalenterissa. Kotona homma ei aina mene ihan niin helposti. Olemme niin erilaisia, että puolisoni ei välttämättä ymmärrä ideastani mitään ennen kuin kypsyttelen ja kehittelen sitä pidemmälle.

Onneksi saan jokapäiväistä harjoitusta sekä samanlaisesta, että erilaisesta kumppanista, sillä syksyllä jaan ideologiani ja ideani Fiiliksen uusien ohjaajien kanssa. Porukkaan mahtuu niin aikaansaavia aktiivisuushirmuja, tunteellisia pohdiskelijoita, sydämellisiä porukkasieluja ja sisukkaita tahtotyyppejä joitain mainitakseni. Yhteisten tavoitteiden saavuttaminen vaatii samojen arvojen ja ajatusten jakamista. Ohjaajia etsiessäni ja tavatessani olen päässyt miettimään paljon sitä, mikä minusta ohjaamisessa ja varsinkin Fiiliksellä ohjaamisessa on tärkeää. Toki mietin sitä omalla kohdallani jokaisella ohjaamallani tunnilla, mutta nyt pään sisäiset ajatukset pitää osata tuoda ulos ja jakaa eteenpäin sovitettavaksi erilaisille persoonille ja ammattilaisille.

Yksi asia, jota en koko Fiiliksen olemassaolon aikana ole jakanut kenenkään kanssa, on baletin opettaminen. Olen kehittänyt vuosien aikana oman tyylini, johon eivät kuulu harjoitustangot ja tyynen rauhallinen olemus. Olen halunnut kehittää baletinopetusta Fiiliksellä taidon oppimisen näkökulmaa kohti. Käytän tunneillani paljon parityötä ja ryhmätehtäviä, sekä kehon kannattamisesta lähteviä keskilattiaharjoitteita, höystettynä omilla omituisilla jutuillani. En ole ollut koskaan samantyylisellä balettitunnilla, jollaiseksi yritysten, erehdysten ja kokeilujen perusteella Fiiliksen baletinopetus on muotoutunut minun käsissäni. Kun positiivisen raskaustestin jälkeen mietin ensimmäisiä järjellisiä ajatuksia (sen jälkeen kun olin pohtinut mihin lapsi menee kouluun ja mikä on kantani karkkipäiviin), mietin, kuka Fiiliksen balettitunteja tulee minun lisäkseni opettamaan. Hetkeä ennen raskaustestiä en ollut kertaakaan ajatellut, että ideologiaani baletinopettamisesta tarvitsisi koskaan jakaa muiden, kuin asiakkaitten kanssa.

Aluksi baletin jakamisessa jännitti, se mistä löydän tarpeeksi innokkaat ja uskaliaat opettajat, jotka eivät ota elämää ja varsinkaan balettia liian vakavasti. Seuraavaksi aloin pohtimaan, olisiko kukaan klassisen taustan omaavista taitavista tekniikkanikkareista valmis allekirjoittamaan Fiiliksen omaperästä linjaa. Pelkoni oli kuitenkin turha, sillä olen tavannut kaksi mahtavaa tyyppiä (kuvassa Kristina, toinen uusista balettiopeista), jotka ovat auliisti kuunnelleet Fiiliksen ideologiaa ja ovat innokkaasti ja ennakkoluulottomasti lähdössä kokeilemaan mitä siitä käytännössä kehkeytyy. Olen niin innoissani uusista opettajistamme, että elän jo uuden kauden tunneissa mukana. Huomaan ajattelevani, että syksyllähän sitten näen kuinka he rooliinsa solahtavat. Sen jälkeen muistan taas, miksi alun perin olin valmis jakamaan Fiiliksen balettitunnit uusille kasvoille. Jos siis tapaatte minut syksyllä balettitunneilla, lähettäkää minut takaisin kotiin, jos ei heti, niin ainakin niin etten jää suustani kiinni tunnin jälkeen.

Fiiliksen ideologian ja tuntien jakaminen tuntuu jo luontevalta ohjaajien kanssa käytyjen keskustelujen, kokeilujen ja tutustumisten myötä, mutta kehoni jakamiseen en ole vieläkään tottunut. Olen vuosien mittaan oppinut kuuntelemaan kehoani silloin kun on ollut sen vuoro, kun taas silloin kun se on ollut työkäytössä, olen osannut jättää omat tuntemukseni taka-alalle ja valjastaa kehoni asiakkaitten tuntemusten tulkkaamiseen. Vauvan ja hormonien ilmoitellessa yhä vaativammin itsestään, tuntemuksia on pitänyt kääntää tuntienkin aikana uuteen suuntaan – sisälle.

Tiedän, että vauvani saa osansa siitä mitä teen, vaikken sitä joka hetki pystykään ymmärtämään. On samaan aikaan hienoa ja pelottavaa, että on niin kokonaisvaltaisesti vastuussa uudesta ihmisestä. Se aiheuttaa muun muassa itkunsekaista naurua, joka voi tulla pintaan esimerkiksi siitä, että on googlettanut paniikissa, miten urheilusta syntynyt adrenaliini vaikuttaa vauvaan. Ehkä vauvasta kasvaa extreme-urheilija, jonka täytyy saada adrenaliininsa vuorikiipeilystä tai intohimoinen teknomusiikin ystävä, joka tanssii pöydillä kun muut tyytyvät tanssilattiaan tai sitten ei…

Vaikka kumppanuuden, vanhemmuuden, tuntien ohjaamisen, ideologian tai asenteen voi jakaa, toista ei koskaan voi omistaa. Olen oppinut yrittäjyyden aikana, että jokainen asiakas ja ohjaaja ovat omanlaisiaan ja voivat silti muodostaa yhteisön, jota voisi yhtä hyvin kutsua perheeksi. Vaikka kuinka kannan sisälläni minun solustani jakautuneita soluja lapseni muodossa, on tulokas kuitenkin täysin oma persoonansa. Hänestä tulee perheenjäsen jota ei voi jakaa, mutta jonka kanssa voi toivottavasti jakaa paljonkin. Yritän pitää omat sanani mielessäni silloinkin, kun lapsi itse ei vielä hahmota olevansa minusta erillinen tapaus. Kuvittelen nimittäin, että paluuta yrittäjyyteen ei ole tulossa lähivuosina, jos annan itselleni luvan omia lapseni vain itselleni.

Jakamista opetellen ja siihen totutellen,
Siiri

FullSizeRender-1

Vertaistukea ja välittämistä

Siiri: Olin Fiiliksen perustaessani 21-vuotias. En ajatellut omia lapsia vielä silloin, vaikka tiesin, että haluan äidiksi myöhemmin. Olin kuullut äiti-vauva-liikuntatunteja järjestettävän jo joissain liikuntakeskuksissa ja päätin kokeilla ryhmää myös Fiiliksellä. Äitien ohjaaminen tuntui heti luontevalta. Vaikka olimme ryhmäläisten kanssa eri elämäntilanteessa, meillä oli paljon yhteistä, ainakin kiinnostus perhe-elämää kohtaan. Perheliikuntatarjonta laajeni kuin itsestään kysynnän mukana. Nyt Fiiliksellä tarjotaan odottavien äitien liikuntaa, tanssia ja lihaskuntoa vauvojen kanssa sekä Taaperojumppaa lapsen ensimmäisten vuosien aikana yhdessä vanhempien kanssa.

Tiikku: On hassua, että aina arvomme Siirin kanssa vuotta, jolloin tapasimme. Niin paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, noin viidessä vuodessa, ettei voi varma olla. Yksi spinning-tuuraus olikin avain unelmaan, odottamattomiin haasteisiin, yrittäjyyteen ja upeaan ystävyyteen.

Oma vahvuuteni ohjauspuolella ovat ehdottomasti erilaiset lihaskuntotunnit, jonka rinnalle on noussut ihana vastapaino, kehonhuoltotunnit. Kaikista jännittävin harppaus ohjaajaurallani on kuitenkin ollut se, kun hyppäsin mukaan ohjaamaan perheliikuntakurssejamme, joista Äiti-vauvalihaskuntokurssit ovat olleet omanani jo useamman vuoden. Tänä vuonna olen päässyt myös liikuttamaan raskaana olevia Äitiysliikunta-kurssillamme, jolla pienten ihmeiden odotus ja synnytykseen valmistautuminen ovat olleet ihmeellisiä, odotettuja asioita.

Siiri: Kun sain Tiikun vierelleni Fiiliksen yrittäjäksi, harrastin jo perhelehtien lukemista ja olin loputtoman kiinnostunut ystävieni ja sukulaisteni lapsista. Olin mukana monen läheisen perheellisten elämässä samaan aikaan kun Tiikun arki täyttyi opiskelijaelämästä, matkustelusta ja kulttuuririennoista. Oli silti ihan varma, että Tiikun sydämessä on paikka pienille ihanuuksille ja heidän perheilleen, kun vaan avaisin portin siihen maailmaan.

Tiikku: Muistan, että ajatus äiti-vauvatuntien ohjaamisesta tuntui aluksi todella vieraalta. Siiri höpötti silmät säihkyen, kuinka ihanaa ja rakasta ja valloittavaa äitien ja vauvojen ohjaaminen onkaan ja kuinka upeita kohtaamisia kursseilla sattuukaan. Siinä vaiheessa vauvat tai synnytyksen tuoman fysiologiset muutokset kehoon olivat minulle kovin vieraita asioita. Ajattelin, että en kyllä varmasti tule kehenkään kiintymään. Olen kuitenkin aina valmis ja innokas kokeilemaan kaikkea, joten totta kai lähdin Äiti-vauva-tunteja ohjaamaan.

Ja missä tilanteessa nyt, muutamaa vuotta myöhemmin, ollaankaan? Ajatus siitä, että vuoden 2017 alussa Siiri hyppää lapsensa kanssa Äiti-vauvalihaskunto-kurssien puikkoihin, onkin yhtä aikaa aivan ihana, mutta myös jännittävä, tosin aivan eri merkityksessä kuin silloin aiemmin. Olen jäänyt koukkuun, uponnut uuteen maailmaan ja kiintynyt. Kovasti. Kauas on tultu niistä ensimmäisistä kurssikerroista, jolloin vauvan syliin ottaminenkin oli aivan hurjan jännittävää. Luopuminen viikoittaisista kohtaamisista äitien ja vauvojen kanssa tuntuu haikealta.

Siiri: Ryhmä samojen ajatusten ja kysymysten kanssa painivia ihmisiä, on ennen kaikkea vertaistukiryhmä. Toki liikkuminen on se juttu, mitä kursseillemme tullaan tekemään ja siihen liittyviin kysymyksiin meiltä haetaan ammattimme puolesta vastauksia. Kuitenkin vastauksia miten koko elämä ja arki muuttuu lapsen kanssa, haetaan yhdessä, toinen toistamme opettaen. Vaikka vastaan kurssin sisällöstä ja ohjaamisesta, koen olevani samaan aikaan myös osa ryhmää, ihmettelemässä elämää ja sen ihmeitä. Siksi ajatus siitä, että tammikuussa 2017 tulen olemaan samalla ohjaaja ja oman lapseni kanssa osa vertaisryhmää, ei kuulosta ollenkaan oudolta.

Tiikku: Oppimista on tapahtunut puolin ja toisin. Oma osaaminen ja tietotaito sekä raskaana olevien ja synnyttäneiden liikunnanohjauksesta on kasvanut valtavasti ja tunnen nykyisin olevani todellakin omalla tontillani. Toisaalta kurssilaiset ovat opettaneet minulle valtavasti: on käyty liikuttavia, riipaisevia, onnellisia ja hassunhauskoja keskusteluita vauva-arjen ympärillä. On itketty ja naurettu, välillä siellä punnerruskierrosten välissäkin. Kurssilaisista on tullut minulle tärkeitä, niin äideistä kuin perheen pienimmistäkin.

Siiri: Kun neuvolassa kyseltiin, millaiseen ympäristöön vauvamme tulee syntymään ja kuinka aion organisoida työni yrittäjänä äitiyslomani ajan, tajusin vasta kuinka onnekas olen. Lapsemme tulee syntymään perheemme lisäksi omaan yhteisöönsä muiden liikunnasta iloa ja hyvää oloa ammentavien äitien ja vauvojen porukkaan. Harvalla äitiyslomalaisella on omasta takaa joka arkipäivälle tarjolla vertaistukea ja seuraa samanhenkisessä porukassa.

Tiikku: Monipuolisen lihaskuntoharjoittelun lisäksi kurssit ovat kohtaamispaikka samassa elämäntilanteessa oleville äideille – paljon jaetaan, tuetaan, pohditaan ja fiilistellään. Yhdessä. On ollut mahtavaa päästä osaksi tätä maailmaa, josta olen oppinut paljon. Vuosien aikana olen myös kasvanut monella tapaa – esimerkiksi ajatus omasta lapsestakaan ei ole niin kaukainen, kuin silloin, kun aloin ohjaamaan näitä kursseja. Vaikka ei ihan lähitulevaisuudessa, niin toivotaan, että myöhemmin meitä yrittäjä-äitejä on Fiiliksen puikoissa kaksin kappalein. Ainakin tietäisin, minne mennä huonosti nukutun yön jälkeen..

FullSizeRender

Yrittäjästä äiti: ”Kyllä mä luotan että ne sen hoitaa!”

En lähtenyt yrittäjäksi siksi, että olisin nähnyt markkinaraon, setelinkuvia tai mahdollisuuden edetä uralla. Yrittäjyyspäätökseni perustuu siihen, että koin, että ihmiset tarvitsevat Fiiliksen tyyppistä tapaamispaikkaa, jossa ollaan yhdessä mutta silti yksilöinä ryhmän sisällä. Lisäksi ajattelin, että minä pystyisin luomaan tuon paikan osaamisellani ja saisin siitä itselleni tavan työllistää itseni mielekkäällä tavalla. Ryhdyin siis aluksi paremminkin ammatinharjoittajaksi, kuin yrittäjäksi.

Vuosia, tunteja, kursseja, remontteja ja monia asiakkaita ja kokemuksia rikkaampana koen nyt jo olevani enemmän yrittäjä. Olen työllistäjä, kehittäjä, riskinottaja ja uuden rakentaja. Silti ajatus yrityksen perustamisen taustalla on säilynyt samana: minulla on visio, jonka kautta haluan kerätä ihmiset yhteen, enkä tekisi työkseni mieluummin mitään muuta. Kun kesän lopulla jään äitiyslomalle, minun pitää luottaa, että visioni säilyy – luottaa, että ”kyllä ne sen (lue Fiiliksen) hoitaa!”

Hyvinä talousaikoina tulot riittävät menoihin, lähes kaikki saavat tehdä töitä, eikä rahan jakaminen eri tahojen kesken ole päällimmäinen puheenaihe. Nyt kun tilanne on toinen, eikä tuloista riitä kaikille, asioita on keskusteltava.  Kaikki puhuvat siitä minkä ymmärtävät ja missä itse ovat mukana. Työntekijät pelkäävät paikkansa puolesta eivätkä tingi saavutetuista eduistaan, työttömät eivät tule vähemmällä toimeen, samoin kuin eivät lapsiperheet, vanhukset tai opiskelijatkaan.  Mikä ihana ajatus, että Suomi nostetaan suosta pienyrittäjien voimalla. Jokainen kynnelle kykenevä yrittäjäksi ja työllistämään muita! Jos asiat olisivatkin niin yksinkertaisia. Kaikki eivät pysty työllistämään itseään, saatikka muita. Jotenkin tämä yhtälö pitäisi saada toimimaan niin, että meistä olisi toisillemme hyötyä. Kun joku keksi, että miten. En todellakaan kadehdi päättäjien asemaa miettiä miten saada paketista kaikki irti. Sen taas osaan omasta puolestani sanoa, että miltä tuntuu olla yrittäjänä tällaisessa taloustilanteessa, tarvita työntekijöitä, joiden palkkaamiseen on kuitenkin vähän rahaa. Haluaisin olla Suomen pelastaja ja palkata ohjaajia ympärilleni pilvin pimein. Nyt kuitenkin on mietittävä uudella tavalla, sillä Suomen tulevaisuuden ja Fiiliksen lisäksi olen vastuussa pienestä ja kasvavasta perheestäni kotona.

Yksi syy siihen, että olen kasvanut ammatinharjoittajasta yrittäjäksi, on vuosia kestänyt arki, joka ei tunne säännöllistä palkkaa, lomakorvauksia tai sairaslomia. Jos minä olen flunssassa, mietin onko parempi mennä itse ohjaamaan tunti, kuin käyttää pahimmassa tapauksessa koko päivä sijaisen metsästämiseen. Jos työntekijämme sairastuu, menen ohjaamaan hänen tuntinsa, vaikka olisin itsekin kipeä. Toki joskus on ollut sellaisia tauteja, että en ole pysynyt tolpillani. Onneksi silloin ihmeen kaupalla tunnille on löytynyt joku apuun. Kun mietin tulevaa arkea vauvan kanssa, en välttämättä voikaan rynnätä tunnille silloin kuin joku ilmoittaa olevansa kipeänä. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, tässä tilanteessa otan tuntejamme ohjaamaan mieluummin toisen yrittäjän, joka vastaa itse tuntinsa hoitamisesta silloinkin kuin sairastuu, kuin sellaisen tyypin, joka automaattisesti jonkun vaivan tullen kiikuttaa minulle sairaslomatodistuksen. Esimerkit ovat tietysti poikkeuksia, eivätkä jokipäiväistä arkea (onneksi!) ja tietysti uskon, että kaikki nykyiset ja tulevatkin työntekijämme osaavat arvioida, koska lääkärintodistus on todella tarpeellinen ja tietenkin autamme yrittäjänäkin toimivaa ohjaajaamme etsimään sijaista, jos hän sellaista tarvitsee. Vitsi vain on siinä, että tällaisia tilanteita sattuu kauden silti aikana useita ja valmistellessani äitiyslomaani, nämäkin tilanteet on otettava huomioon.

Huomaan hengittäväni helpommin, kun tiedän toisen yrittäjän hoitavan oman yritykseni hommia. Yrittäjä on varsinkin palvelualalla ihmisten parissa työskennellessään vastuussa omalla persoonallaan siitä, että asiakkaat saavat sitä mitä tulevat hakemaan, tulevat uudestaan ja näin mahdollistavat yrittäjän toimeentulon ja työn tekemisen. Aiemmin mainitsemieni seikkojen takia, yrittäjäksi harvoin ryhdytään ilman, että mielessä olisi jotain uuden luomista ja itsensä toteuttamista, joka vaatii sen, että asioista saa päättää itse. Siksi yrittäjillä on oma visio, millaista työtä he haluavat tehdä ja mihin lähteä mukaan. Kun saan Fiilikselle yrittäjän töihin, tiedän, että hänellä on juuri meidän yrityksen kanssa yhtenevät ajatukset ohjaamisesta ja halu ohjata juuri niitä tunteja, joita he hakevat ohjaamaan. Yksi esimerkki toimivasta yhteistyöstä meillä on Krista Rantasen kanssa. Saimme hänet mukaan Fiiliksen tiimiin onneksi jo viime vuonna ja hän on yksi luotto-ohjaajistamme, joka nyt muuttuvassa tilanteessa pystyy ottamaan enemmän vastuuta Fiiliksen arjesta ja visiosta. Hän ajattelee ohjaamisesta ja ”fiiliksen” merkityksestä liikunnassa kuten me ja samalla ymmärtää sanomattakin, mitä yrittäminen vaatii ja kuinka paljon päivän aikana on tarvinnut tehdä taustatyötä, siivoamista, järjestelyä, laskutusta, tarjouksia, suunnittelua, jotta ollaan päästy tilanteeseen, jossa voimme ylipäänsä ohjata tunteja tai tarjota niitä muiden ohjattavaksi.

Yrittäjät ovat siitä hassua väkeä, että uskovat omaan juttunsa ja sen ainutlaatuisuuteen kuin vuoreen. Muistan nähneeni joskus sketsin, jossa innokas nuori mies esittelee asiaa ymmärtämättömälle ystävälleen uuttaa hienoa liikeideaansa: ”Kato, jos tekee jotain ruokaa mieli, eikä jaksa tai osaa laittaa sitä, niin olis semmonen paikka, missä muut tekis sen ja sä odottaisit sen aikaa ja sit vielä söisit sen siellä paikassa?” Ystävästä varmaan tuntui siltä, että asia on jo keksitty ja sillähän on nimikin ja että ravintoloitahan on kaupungissa joka nurkalla. Liikeidean päässään kehitelleellä oli varmasti kiven kova ajatus siitä, miksi hänen ideansa olisi jotain uutta ja ihmeellistä. Yksi uusi ja ihmeellinen juttu, minkä minä olen kehittänyt Fiilikselle, on Friday Night Fever, jota voisi sketsin tapaan kuvailla näin: ”Kun ihmiset ovat perjantai-iltana työviikon jälkeen väsyneitä, niin mikä olisi parempi tapa käynnistää viikonloppu kuin tanssia itsensä tainnoksiin ja saada yhdessä huippubilefiiliksiä terveellisellä tavalla ilman seuraavan aamun pääkipua ja pitsan tarvetta.” En todellakaan haluaisi jättää hienoa keksintöäni jonkun ymmärtämättömän käsiin, joka ajattelisi, että meillä on tässä Friday Night Fever –niminen perjantai-illalla oleva tanssitunti, kun se mielestäni on todellisuudessa miljoona kertaa enemmän. Onneksi meillä on tiimissä Krista, joka on ideasta yhtä lailla innoissaan ja sisällä konseptin ainutlaatuisuudesta. Hän osaa sanoittaa ja kertoa mitä on luvassa, innostaa muita ja heittäytyä mukaan täysillä, niin, että meillä on tarjota jotain ainutlaatuista ja mieletöntä edelleen kerran kuussa, vaikken minä olekaan itse ideastani huolehtimassa.

Kun mietin Friday Night Feverin tulevaisuutta, uskon, että Krista tuo siihen vielä lisää ja näin se saa bensaa liekkeihin sekä kannattajia vielä laajemmin kuin ennen – bileet sen kun paranevat. Samaan pyrin jokaisen Fiiliksen konseptin, tapahtuman ja tunnin suhteen. Parhaassa tapauksessa äitiyslomani aikana Fiilis kehittyy, kasvaa, ja monipuolistuu, ideani hioutuvat toisten käsissä sellaisista kulmista, mistä itse en ole osannut niitä kehittää. Vaikka välillä harmaina päivinä näitä kehittäjiä, tekijöitä uusia Fiilis-ohjaajia etsiessäni törmään väistämättä tyyppeihin, joille paikka mistä saa odottaa maailman herkullisinta ruokaa on VAIN ravintola ja perjantai-illan mahtavimmat bileet ovat VAIN tanssitunti, en suostu lannistumaan. Etsimisen tiimellyksessä näen taas sen, miksi lähdin yrittäjäksi: minulla on visio, joka jo toteutunut! Nyt se vain kaipaa nyt toisten innokkaiden yrittäjien tai yrittäjähenkisten tyyppien läsnäoloa, innostusta ja halua antaa itsestään muille. Tässä mielenkiintoisessa itseni ulkoistusprosessissa ja sen synnyttämissä pohdinnoissa aluksi haaveilemani ajatus, siitä että saisin vain ilmoittaa 2 kuukautta ennen äitiyslomalle jäämistä ripustavani rukkaseni naulaan, kalpenee. Laitan vielä kerran tähän loppuun itselleni muistutukseksi, että kun saamme joukkomme Kristan kaltaisia tekijöitä: ”Kyllä me luotan että ne sen (lue Fiiliksen) hoitaa!”

-Siiri