fullsizerender

Iso pala kakkua

Olo on väsynyt, mutta onnellinen. Syyskauden ensimmäinen viikko Fiiliksellä on takana. Uuteen kauteen liittyy aina paljon touhua, tapahtumaa ja tunnetta. Onko markkinointi onnistunut? Mitäs kirjoitusvihreitä painomatskuihin tällä kertaa jäi kummittelemaan, vaikka miljoona kertaa tarkistin? Onko aikataulu kuosissa ja ohjelmat valmiita? Onko kurssilaisia infottu? Onko ne kuuluisat ikkunat nyt pesty? Ovatko työntekijät valmiita? Entäs olenko minä valmis? Kaiken toiminnan lisäksi uuden kauden alkuun liittyy aina kuorma henkistä latausta, jännitystä ja odotusta, joka leijuu mukana mielessä arjen keskellä.

Lisäksi tähän kauteen liittyi erityistä kutkutusta ja jännitystä, sillä olen ensimmäistä kertaa itse, yksin vastuussa yrityksemme arjen rullaamisesta ja firman pyörityksestä. Siiri on vihdoin malttanut laskeutua äitiyslomalle ja odottamaan pienen ihmeen syntyä. Ja minä jännitän ja odotan vierellä! Jännitän myös sitä, onnistunko: haluan sydämeni jokaisesta sopukasta saakka onnistua ja tehdä töitä niin, että Siiri saa keskittyä äitiyteen ja ensihetkiin uudessa, ihanassa elämäntilanteessa. Ottaa homman haltuun, tiedättekö mitä tarkoitan?

Tällä hetkellä tuntuu, että homma on hallussa niin hyvin, kuin tässä hetkessä voi olla. Lautasella on tällä hetkellä iso pala kakkua. Se on herkullinen, muhkea ja täynnä monenlaisia makuja. Vaarana on ähky liiasta ahnehtimisesta – liikaa ei saa haukata kerralla! Töitä on paljon ja tehtävää piisaa. Haluan samaan aikaan vetää yli 20 ylivoimaisen mahtavaa ja elämyksellistä tuntia, joilla pistän itseni täysillä likoon. Samaan aikaan pitää huolta meidän mahtavista työntekijöistä & olla heitä varten. Kehittää ja visioida Fiiliksen toimintaa. Miettiä uusia markkinointimetkuja ja viedä Fiilistä maailmankartalle ja ihmisten huulille.. Haluan myös syventyä yritysliikunta-puolen kehittämiseen, kuinka voisimme tehdä Fiiliksestä entistä isommin erilaisten yritysten liikuttavan kumppanin? Haluan antaa aikaani asiakkaille myös ennen ja jälkeen tunteja. Kuunnella ja olla läsnä. Ihmiseltä ihmiselle.

Olen melkoinen sekoitus intohimoista, eteenpäin pyrkivää ja kunnianhimoista yrittäjää sekä elämästä nauttivaa, unelmia tavoittelevaa ja hetkessä elävää nautiskelijaseikkailijaa. Haluan samaan aikaan kehittää Fiilistä entistä vahvemmaksi ja paremmaksi, menestyä, toteuttaa myös muita omia unelmiani ja valloittaa maailmaa, syventyä väitöskirjatyöhön ja sitten tietysti myös olla hyvä ystävä, tyttöystävä ja tytär. Ja välillä pötköttää sohvalla villasukat jalassa vailla ajatuksen häivääkään. Kuinka tämä onnistuu?

Tasapaino ja sen löytäminen. Siinä minun henkilökohtainen tavoitteeni tälle syksylle. Sen löytämällä yllämainittu kombo onnistuu, siihen uskon. Aion malttaa keskittyä työssä juuri tällä hetkellä olennaiseen ja luotsata Fiilistä taidolla ja tunteella eteenpäin & hillitä sitä kunnianhimoista visionääriä, joka haluaisi pukata pihalle uutta ideaa ja plääniä toteutukseen asti tässä ja nyt. Uskaltaa laittaa tietokone kiinni ja levähtää sohvalle, istahtaa ystävän kanssa brunssille ja olla vaan. Olla läsnä perheelle ja ystäville ilman, että ajatus karkaa työjuttuihin ja töissä kuunnella fiilisläisiä ilman häiriötekijöitä.

Tämä syksy on minulle takuulla ikimuistoinen, opettavainen ja antoisa. Varmasti välillä väsyttävä ja ärsyttävä, mutta suurimmalta osalta ihmeellinen, elämyksellinen ja sellainen, josta minulle kertyy hurjasti ammennettavaa jatkossa niin yrittäjänä kuin ihan Tiikkuna vaan. Haastavaa on, kun on tällainen itseltään paljon vaativa, puuhakas ja paljosta tekemisestä lisää intoa ja energiaa saava sekä järjellä että tunteella pelaava tyyppi, hyväksyä, että kaikkea yllämainittua ei ehdi tänä syksynä tehdä, eikä tarvitsekaan. Minä riitän, tämä riittää. Pitää olla onnellinen, ylpeä ja iloinen siitä, mitä on tehnyt, eikä vain tuijottaa sitä, mitä on jäänyt tekemättä. Vähemmän on enemmän. Aion miettiä, mikä on oikeasti tärkeää ja käyttää aikaa ja energiaa siihen. Edetä askel, tavoite ja unelma kerrallaan (tai oikeastaan olen sitä mieltä, että elämässä pitää olla monen kokoisia ja eri aikajänteille asetettavia maaleja ja haaveita – siitä ehkä myöhemmin syksyllä!). Tänä syksynä energia ja ajatus keskittyy unelmaan nimeltä Fiilis.

Kerron teille vielä aarrekartasta, joka pyörii mielessäni. Ihana ystäväni kertoi minulle “elämän aarrekartasta”. Se on kartta, johon rustataan oman elämän aarteet: ne tärkeimmät, olennaisimmat ja sykähdyttävimmät  jutut, joilla on oikeasti merkitystä. Pienet ja isot haaveet, unelmat ja tavoitteet. Riisutaan turhat, kuluttavat ja vähäpätöiset jutut ja keskitytään olennaiseen. Sellaista karttaa ajattelin tässä syksyn edetessä hahmotella ja katsotaanpa vuoden loppumetreillä, minkälainen labyrintti kartasta on piirtynyt. Kokeiletko sinäkin, miltä sinun aarrekarttasi näyttää vuonna 2016?

Palataanpa vielä takaisin kakun äärelle. Kaiken tämän ajatusmyrskyn lopuksi on nimittäin todettava, että minä olen tyyppi, joka tykkää isoista ja erilaisista kakuista. Toisin sanoen elämässä on oltava monenlaista meneillään, koska siitä menosta, heittäytymisestä, tekemisestä ja antamisesta minä elän. Touhotusta voi vähentää, mutta energian määrä tulee varmaan ikuisesti olemaan vakio. Nyt tasapainon aikakaudella aion keskittyä suuntaamaan energiaa oikeisiin asioihin.

Homma hallussa.

– Tiikku

IMG_8244

Äitiyslomalaisen voima-pohdinnat

Viimeisiä viedään yrittäjästä äiti -statuksella ja pian Fiiliksellä -blogissa jo pohditaan liikunta-alan ilmiöitä Tiikun sanoin. Muodonmuutokseni äidiksi tapahtuu lähiviikkoina. Nyt ollaan siis loppusuoralla, äitiyslomalla ja sairaalakassi pakattuna. Hormonitasot nousevat jännityksen ja odotuksen tahdissa ja tuovat oman lisänsä siirtymävaiheeseen. Se, mikä monia tämän hetken ajatuksia yhdistää, on voima. Synnytysvalmennus ja ohjaajakokous sen jo näyttivät. Voimaa on kuin pienessä kylässä, niin minussa, kuin ohjaajatiimissämmekin. Myös kesän jälkeen uudelleen alkavat tunnit ja kurssit tarjoavat madollisuuden lisätä voimaa niin mieleen, kuin kehoonkin. Nyt enää puuttuu arki ja tilanteet (lue synnytys), joissa voimia koetellaan.

Voimaantuminen kuulostaa minusta terminä huvittavalta. Se sopii yhtä hyvin jäyhään kulttuuriimme, kuin poskipusut. En silti keksi parempaa sanaa sille tunteelle, mitä koin viikonloppuna Fiiliksellä, Vauvantain Silja Seppäsen synnytysvalmennuksessa. Sanotaan, että raskaana oleminen ei ole mikään sairaus. Toki vointi heittelee, eikä se ainakaan minulla ole ollut samanlainen, kuin ennen raskautta. Silti olen tehnyt asioita kuten ennenkin. Nyt lopun häämöttäessä kenkien sitominen alkaa kuitenkin olla vaikeaa, kävely on lähinnä taapertamista, eivätkä sormukset enää mahdu yhtä hyvin turvonneisiin sormiini. Se vie helposti ajatukset siihen, etten jaksa tai pysty. Siljan valmennuksessa sain mieleni käännettyä takaisin. Kyllä minussa on voimaa, jaksan ja pystyn paljoonkin. Se alku- ja keskiraskauden asenne, jonka valmennus sai minussa taas heräämään, toi tunteen, että synnytyskin kyllä hoituu, meni se sitten miten vaan. On hassua, että aina vaan ja uudestaan tulen siihen päätelmään, jonka takia Fiiliskin on syntynyt – asenne ratkaisee. Vaikka kaikki pelimerkit eivät olisikaan suotuisia, sillä, miten niihin suhtautuu, on iso merkitys asian kuin asian suhteen.

Synnytysvalmennuksesta voimaantuneena jatkoin pitkään odottamaani tapaamiseen, Fiiliksen ohjaajakokoukseen. Kevät meni ohjaajia hakiessa, kesä tutustuessa ja perehdyttäessä. Vihdoin viime viikonloppuna saatiin kaikki paikalle ja puheen sorina täytti salin. Koko meidän uusi ja komea tiimi pääsi makustelemaan fiilisläisyyttä ja ohjaamista yhdessä. Kun katselin sivusta meidän uutta porukkaa, tuli voima taas väistämättä mieleen.

Ensinnäkin, porukassa on voimaa.

Kun pääsee samoja asioita pohtivien joukkoon, saa vahvistusta ajatuksilleen sekä uusia näkökulmia pohdinnoilleen.

Toisekseen, ohjaaminen antaa voimaa.

Kun antaa itsestään muille, kokee työnsä ja itsensä tärkeäksi.

Kolmanneksi, liikunta antaa voimaa.

Ei pelkästään suoraa lihasvoimaa tai kestävyyttä, vaan myös kokemuksia itsensä ylittämisestä, rentoutumisesta, rauhoittumisesta, ilon löytymisestä, heittäytymisestä – kehon kautta elämisestä. Liikunnan antaman voima, jos mikä, meitä ohjaajia yhdistää. Mari on löytänyt HIIT-treenistä adrenaliinin, endorfiinin sekä kehon ja mielen pystyvyyden. Emilia taas joogan ja tanssin avulla rauhoittumisen, rentoutumisen ja läsnäolon. Elina kokee tanssiessaan iloa, vapautta ja uskaltaa heittäytyä niiden vietäväksi. Vaikka jokaisella ohjaajalla kokemus kehon ja mielen vahvuudesta ja yhteydestä voi tulla vähän eri kautta, kaikki ovat sen kokeneet ja ne tunteet on hienoa päästä jakamaan.

Kaikki tämä ihana ja positiivinen voiman pöhinä voi perusteluista ja järkeilyistä huolimatta olla myös osin kehossani lisääntyvän rakkaushormoni oksitosiinin aikaansaannoksia. Synnytyksen lähestyessä kehoni valmistautuu yhteen isoimmista kokemuksista. Vaikka olemme kehittyneet tunteinemme, ajatuksinemme ja loogisuuksinemme kauaksi elämistä, synnytys on edelleen yksi niistä asioista, joissa eläimellisyytemme tulee esiin. On hieno ajatus, että on vielä joku asia, jossa kyky hillitä itsensä ja käyttäytyä tietyllä tavoin, ei päde. Synnytys on tilanne, jossa hormonit, kipu ja kehon tuntemukset vievät meidät syvälle tietoisuuden ja tiedostamattoman rajalle. Kipu tuottaa adrenaliinia, joka sulkee monet aivojen järkiperäiset toiminnot ja saa keskittymään hetkeen. En nyt suoraan vertaa HIIT- tai VOIMA-treeniä synnytykseen, mutta ne tuottavat samalla tavalla adrenaliinia, joka saa meidät toimimaan poikkeavalla tavalla. Olen aina ollut viehättynyt adrenaliinin tunteeseen, jolloin todella tuntee elävänsä. Niitä ei kuitenkaan saa ilmaiseksi, ilman kipua, ponnistelua ja itsensä ylittämistä. Joku kiipeää vuorelle, toinen viehättyy vauhdista, kolmas vääntää kuntosalilla tai Fiiliksellä voima-harjoitusta niin isoilla painoilla kuin pystyy. Tämän takia on myös syntynyt hauska sanonta: ”Kipu on kivaa, tuska on taivaallista”.

Edellisten sanojen saattelemana, aion marssia synnytyssairaalaan voimakkaana ja elämän maku suussani. Samalla toivotan kaikille voimakasta syksyä ja voimaa antavia hetkiä Fiiliksellä hienon ohjaajatiimin siivittämänä.

Seuraavaksi kuulettekin minusta tätä kautta vasta sitten, kun mielikuvat ovat muuttuneet todeksi…

– Siiri

Siirin_Enkelit_009

Yrittäjästä äiti: Halu kuulua joukkoon

En ole aikuisiällä ehtinyt harrastaa juuri mitään. Toisaalta, jos käännetään asia niin, että harrastuksesta on tullut työ ja työ on ollut harrastus, olen ehtinyt harrastaa aamusta iltaan. On kuitenkin selvä juttu, että kun käyttää aikansa tapahtumien järjestämiseen muille, ei juuri itse ehdi käydä muiden tapahtumissa. Kaverien tanssiesitykset, kirpparit, Tupper-kutsut ja taidenäyttelyt ovat jääneet aika vähiin. Silti erilaisiin ryhmiin ja piireihin kuuluminen on ollut tällaiselle sosiaaliselle tyypille tärkeää. Olen yrittänyt käydä vaihtelevalla menestyksellä Swing-tansseissa, rokkibileissä, voimisteluryhmässä, piknikeillä ja keikoilla, sillä niihin liittyy oma ryhmänsä ja sosiaaliset ympyränsä. Olen huomannut tätä blogia kirjoittaessani päätyväni herkästi pohtimaan sitä, kuinka halukas (tai toisaalta haluton) olen jakamaan vastuuta, keksintöjäni ja omia hengen tuotteitani. Suunta on kuitenkin muuttunut yksin tekemisestä kohti yhteistyötä. On tullut halu kuulua joukkoon.

Muistan urani alussa, kuinka sain kutsun kokeneiden ylöjärveläisten ohjaajien joukkoon. Heidän kanssaan tavattiin, käytiin koulutuksissa ja jaettiin musiikkivinkkejä. Oli äärimmäisen hienoa saada kuulla heidän kokemuksiaan, kysyä ja ihmetellä yhdessä. Nyt minä olen porukan kokoajan roolissa. Mahdollisuuteen tarttuivat Roosa, Kristina, Jonna, Riikka (kuvassa oikealta vasemmalle) sekä Taina O. (puuttuu kuvasta). 70-luvun tv-sarjan Charliella oli kolme enkeliä. Minä olen saanut joukkooni viisi! Se jos mikä on hieno osoitus porukkahengestä ja ryhmään kuulumisen halusta. Ajatus enkeleistä lähti siitä, että lauantaille oli saatava tanssitunti, jossa on tarpeeksi tuttua ja hyväksi havaittua sekä uutta ja inspiroivaa. Olen enkeleille kuten Charlie: taustalla. Annan osa koreografioista valmiina ja annan enkelien hoitaa loput. Jokaisella enkelillä on omat erityisosaamisensa, joista saadaan nauttia syksyn aikaan Latin FEVER-tunnilla. Luotan enkeleihini kuin vuoreen, ainoa jännityksen aihe on se, kuinka omaksun Charlien roolin ja pysyn innostuksissani poissa pelipaikalta.

Ennen kuin sain Tiikun yhtiökumppanikseni, olin vastuussa kaikesta yksin. Se, mistä karsin, oli verkostoituminen, kaikenlaiset messut ja tapahtumat, joihin ei ollut ihan pakko mennä. Tiikku on oman kauppatieteellisen taustansa kautta näyttänyt miten suhteita rakennetaan muiden alojen yrittäjien kanssa. Siinä sivussa minäkin olen saanut tutustua uusiin tyyppeihin, joita en varmaan muuten olisi omissa ympyröissäni tavannut. Olemme löytäneet esimerkiksi blogin kuvan ottaneen Studio Pelisalmen Teron sekä pukkarin valot hommanneen Valoramin Juhan bisnesyhteisö BNI:n kautta. Edelleenkin sovin helpommin lounastreffit liikunta-alalla työskentelevien, kuin bisnestuttujen kanssa, mutta ovi molempiin maailmoihin on jo auki.

Uusi ryhmä, johon suunnittelen ujuttautuvani, on äitien laaja ja leveä porukka. Olin suunnitellut jo vuosia, että jos saan lapsia, lähden heidän kanssaan muskariin, vauvauintiin ja perhekerhoihin, jotta pääsen mukaan johonkin yhteisöön. Nyt äitiysloman lähestyessä, huomaankin selittäväni neuvolassa, että minulla on jo äitiyhteisö omasta takaa. Vuosien aikana Fiilikselle on muodostunut tiivis perheliikuntakulttuuri, jonka ansioista saan liittyä porukkaan ihan omissa ympyröissäni. Kesän viimeisillä tunneilla oli koskettava tunnelma, kun sain niin paljon ihania toivotuksia ja hyviä neuvoja. Ohjaajan ja yrittäjän roolissa en osannut ajatella, kuinka paljon vertaistukea ympärillä jo on.

Jokaisella perheellä on omat juttunsa ja panostuksensa. Jotkut ovat perhepetiläisiä, jotkut luomusoseilijoita tai vaikkapa kestovaippailijoita. Minun on kai jo myönnettävä, että minä kuulun kantajiin. Omistan tällä hetkellä jo kaksi kantoliinaa, Manducan ja rinkan, vaikka vauva kulkee vielä kätevästi ihon sisällä. Kantoliinaopastustreffit on jo merkattu kalenteriin. Jännitän treffejä kantajien kanssa sillä tavalla kuin ensitreffejä kai kuuluukin.

Se joukko, mihin olen aina tuntenut kuuluvani ja johon edelleen haluan kuulua, on Fiiliksen porukka. Se on koostunut meistä yrittäjistä, asiakkaista ja ohjaajista, eikä ole sidottu salien seiniin tai aina edes tunneilla käymiseen. Tiikku kysyi viime vuonna asiakkailta, mikä meitä yhdistää? Vastauksia oli mm. myönteinen asenne, ystävyys, aitous, rohkeus heittäytyä, laadukas tekeminen, halu pitää itsestä huolta, hiki ja huikea fiilis. Viime kaudella meillä oli neljä ohjaajaa, kun tulevalla kaudella ohjaajia on 13! Uskon, että nuo viimevuotiset kommentit kuvaavat edelleen tulevalla kaudella sitä mikä meitä yhdistää, mutta kun erilaisia fiilistelijöitä on porukassa enemmän, tunteiden kirjo tulee laajenemaan entisestään.

Tiikku tulee esittelemään uusien ohjaajiemme fiiliksiä ensi viikosta lähtien. Syyskuun puolen välin paikkeilla minä taas toivon saavani esitellä uudelle perheenjäsenelleni Fiiliksen joukon, jossa tunnen olevani kotona.

Tunteellisin terveisin,
Siiri

Siiri_mahakuva_004

Ikkunat uuteen maailmaan

Kerran, jos toisenkin olen miettinyt luennolla, että tähän juttuun panostan. Valmistaudun hyvin ja repäisen sitten tentissä. Useammin valmistautuminen on kuitenkin jäänyt viime hetkeen ja tentistä on päästy läpi joskus täpärästi, joskus toki heittämälläkin. Nyt valmistaudun paljon isompaan elämän mullistavaan kokemukseen ja samalla on kun valmistelen Fiilistä äitiyslomaani varten, valmistelen mieltäni muutokseen tavallaan koko ajan. Silti mietin, että eihän mitään jää viime hetkeen tai kokonaan unohduksiin kuten joskus tentteihin valmistautuessa. Onneksi minulla on tehtävälista, jonka avulla pysyn kartalla mitä töissä pitäisi vielä valmistella, ennen lomille jäämistä. Jokainen yliviivattu tehtävä tuntuu askeleelta kohti äitiyttä.

Raskauden viimeisen kolmanneksen aikana selkärankani on löystynyt ja rankkojen tuntien jälkeen totean liiallisen rasituksen yöllä hermosärkynä. En ole osannut keventää ajoissa ja tarpeeksi. Luulin edelleen pystyväni tekemään tunneilla paljon mukana, kunnes eräs aamu heräsin niin, etten saanut päätäni kääntymään kunnolla. Kehoni oli jo vihjaissut aiemmin, että hommia pitäisi keventää enemmän, mutta uskoin vasta kun merkit olivat niin selvät, ettei niitä voinut ohittaa. Tässä kävi kuten marraskuussa suomalaisautoilijoille talven yllättäessä. Olin jo laskeskellut tammikuussa, että kevään edetessä ohjaan tunteja muulla tavoin kuin itse näyttämällä, mutta sinnittelin silti totutuin elkein viimeiseen asti. Miksi totutusta onkin niin vaikea luopua?

Valmistellessani Fiilistä muutokseen, tottumus on pulpahtanut pinnan alta huomaamatta. Kun olen perehdyttänyt uusia ohjaajia Fiiliksen tyyliin, tunteihin, asenteisiin, tunnelmaan ja asiakkaisiin, on ollut vaikea välttää sanomasta, että ”meillä asiakkaat ovat tottuneet…” tai ”minä olen yleensä tehnyt aina…”.  Syksy tarjoaa luonnollisen hetken laajentaa Fiiliksen osaamista. Olisi kaikkien kannalta sääli, jos emme antaisi ohjaajien tuoda omaa osaamistaan mukanaan, vaan pyytäisimme heitä jäljittelemään sitä mitä meillä on aina ennen tehty.

Tottumus näkyi myös kevään asiakaskyselyissä. Monissa kommenteissa toivottiin Fiilikselle syksyksi saman oloisia ohjaajia tilalleni. Uskon kuitenkin, että tuskin kukaan toista Siiriä ohjaajaksi haluaa, vaan lähinnä sen saman omistautumisen Fiilikselle, tunneille ja asiakkaille sekä intohimon ohjaamiseen, jota kuitenkin voi toteuttaa niin monella tavalla. Olen nähnyt uusien ohjaajien käyttävän esimerkiksi mielikuvien kautta ohjaamista, kun itse taas pyrin sanottamaan teoriaa tekniikan tai tekemisen takana. Osaan arvostaa yksinkertaistettuja ohjeita, kun taas minulla on tapana sanoa monisanaisesti, kuvailla ja selittää. On huojentavaa huomata, että uusien ohjaajien osaaminen on erilaista kuin omani. Silloin ainakin tiedän, että minulla oma paikka ja rooli, mihin palata.

Ohjaajien kanssa käydyistä keskusteluista on jäänyt mieleen kytemään, kuinka tärkeää olisi aina välillä päästä asiakkaaksi ja muiden ohjattavaksi. On paradoksi, että huomaan selkäkipuni lisääntyvän muun muassa joogan ohjaamisesta, vaikka asiakkaat usein kiittelevät tunnin jälkeen, kun selkäkivut ovat poissa. On toisaalta järjetöntä miettiä menevänsä äitiysjoogaan heti kun tarpeeseen tuleva lepo alkaa muutaman viikon sisään. Toisaalta ajatuksessa on järkeä. Jonkun muun ohjatessa harjoitusta, olen vastuussa vain itsestäni ja lapsestani ja pääsen syventymään siihen, miltä kehossani todella tuntuu. Eikä tarvitse edes mennä merta edemmäs kalaan, sillä Fiiliksen uusien ohjaajien joukosta löytyy senkin erikoisalan osaajia.

On luonnollista, että äitiyteen valmistautumisessa mietityttää itse seremonia – synnytys. Olin kuullut Vauvantain kätilön, Silja Seppäsen synnytysvalmennuksesta paljon hyvää sekä asiakkailtamme, että läheisiltä ystäviltäni. Olimme jo mieheni kanssa päättäneet osallistua valmennukseen, kunnes sain idean pyytää Siljaa pitämään valmennuksen Fiilkselle. Valmennus antaa arvokasta asiantuntijaosaamista äitiys- ja perheliikunta-asiakkaittemme käyttöön. Vaadittiin kuitenkin” oma lehmä ojassa” -tilanne, ennen kuin tajusin pyytää Siljaa yhteistyökumppaniksemme. Koska Fiilis on toiminut jo vuosikymmenen odottavien ja synnyttäneiden äitien tapaamispaikkana, on hieno saada mukaan myös puolisoita ja tarjota heillekin mahdollisuus vertaistukeen Fiiliksen siipien alla.

Palataan vielä äitiyslomaa valmistelevaan riittiini. Ymmärrän hyvin, että kaikenlainen järjestäminen ja siivoaminen on saavuttanut näinä yltäkylläisyyden tavarantäyteisinä aikoina melkoisen suosion. On jopa syntynyt järjestäjien ammattikunta, sillä kun haluamme järjestystä mieleemme, voimme aloittaa konkreettisesti tavaroistamme ja ympäristöstämme. Tiedän, että tehtäväni ennen äitiyslomaa on suunnitella toimiva lukujärjestys, hankkia pätevät ohjaajat ja perehdyttää heidät sekä tuntien että asiakkaiden vaatimuksiin sekä Fiiliksen tunnelmaan. Tehtävälistassani on kuitenkin näiden lisäksi myös asioita, joita voisi yhtä hyvin tehdä joku muukin kuin minä, kuten ikkunoiden ja peilien peseminen.  Pesemisen kautta uskallan astua ulos salista, uuteen aikaan, jossa peseminen tuskin pian loppuu, mutta ikkunat kestävät pesemättä ainakin seuraavaan kevääseen. Eiköhän tenttiin valmistautuminen sitten ole jo aika kokonaisvaltausta.

Valmistautumisterkuin,

Siiri

image

Jakamisen ihmettelyä

Pienenä opin hyvin nopeasti, että kun kolme vuotta nuorempi veljeni alkaa kitistä minun saaneen enemmän karkkia, joko piilotan karkkini tai annan ne hänelle. Mitä sitä aikaansa ja energiaansa jakamisneuvotteluihin käyttää. Liikunnanohjaajan opinnoissa opinnäytetyötäni esitellessä opponentit kummastelivat, enkö ollut ajatellut joskus jakaa yritystäni ja vastuuta jonkun kanssa. Olin tehnyt jopa opinnäytetyöni ainoana ryhmässäni yksin. Ihmettelin miten ihmeessä voisin jakaa hengentuotteeni jonkun kanssa. Olisihan se nyt outoa, jos joku muu toteuttaisi minun ideoitani. Niin kuitenkin kävi, kun sain Tiikun rinnalleni, enkä voisi enää kuvitella Fiiliksen pyörittämistä yksin.

Mieheni kanssa olen opetellut arjen jakamista jo 10 vuotta, mutta siitä aika ison osan olen kuitenkin pysytellyt poissa jaloista (pääosin Fiiliksellä). Vauvan syntyessä vastuun ja rakkauden jakamista tullaan sitten opettelemaan ihan olan takaa. Toisen kumppanini Tiikun kanssa roolit ovat muotoutuneet helposti luonteenpiirteittemme mukaan. Tiikku on toteuttaja ja minä käynnistäjä. Kerron siis Tiikulle kun saan idean ja hän pistää pyörät pyörimään – Simsala bim: meillä on uusi tunti tai tapahtuma kalenterissa. Kotona homma ei aina mene ihan niin helposti. Olemme niin erilaisia, että puolisoni ei välttämättä ymmärrä ideastani mitään ennen kuin kypsyttelen ja kehittelen sitä pidemmälle.

Onneksi saan jokapäiväistä harjoitusta sekä samanlaisesta, että erilaisesta kumppanista, sillä syksyllä jaan ideologiani ja ideani Fiiliksen uusien ohjaajien kanssa. Porukkaan mahtuu niin aikaansaavia aktiivisuushirmuja, tunteellisia pohdiskelijoita, sydämellisiä porukkasieluja ja sisukkaita tahtotyyppejä joitain mainitakseni. Yhteisten tavoitteiden saavuttaminen vaatii samojen arvojen ja ajatusten jakamista. Ohjaajia etsiessäni ja tavatessani olen päässyt miettimään paljon sitä, mikä minusta ohjaamisessa ja varsinkin Fiiliksellä ohjaamisessa on tärkeää. Toki mietin sitä omalla kohdallani jokaisella ohjaamallani tunnilla, mutta nyt pään sisäiset ajatukset pitää osata tuoda ulos ja jakaa eteenpäin sovitettavaksi erilaisille persoonille ja ammattilaisille.

Yksi asia, jota en koko Fiiliksen olemassaolon aikana ole jakanut kenenkään kanssa, on baletin opettaminen. Olen kehittänyt vuosien aikana oman tyylini, johon eivät kuulu harjoitustangot ja tyynen rauhallinen olemus. Olen halunnut kehittää baletinopetusta Fiiliksellä taidon oppimisen näkökulmaa kohti. Käytän tunneillani paljon parityötä ja ryhmätehtäviä, sekä kehon kannattamisesta lähteviä keskilattiaharjoitteita, höystettynä omilla omituisilla jutuillani. En ole ollut koskaan samantyylisellä balettitunnilla, jollaiseksi yritysten, erehdysten ja kokeilujen perusteella Fiiliksen baletinopetus on muotoutunut minun käsissäni. Kun positiivisen raskaustestin jälkeen mietin ensimmäisiä järjellisiä ajatuksia (sen jälkeen kun olin pohtinut mihin lapsi menee kouluun ja mikä on kantani karkkipäiviin), mietin, kuka Fiiliksen balettitunteja tulee minun lisäkseni opettamaan. Hetkeä ennen raskaustestiä en ollut kertaakaan ajatellut, että ideologiaani baletinopettamisesta tarvitsisi koskaan jakaa muiden, kuin asiakkaitten kanssa.

Aluksi baletin jakamisessa jännitti, se mistä löydän tarpeeksi innokkaat ja uskaliaat opettajat, jotka eivät ota elämää ja varsinkaan balettia liian vakavasti. Seuraavaksi aloin pohtimaan, olisiko kukaan klassisen taustan omaavista taitavista tekniikkanikkareista valmis allekirjoittamaan Fiiliksen omaperästä linjaa. Pelkoni oli kuitenkin turha, sillä olen tavannut kaksi mahtavaa tyyppiä (kuvassa Kristina, toinen uusista balettiopeista), jotka ovat auliisti kuunnelleet Fiiliksen ideologiaa ja ovat innokkaasti ja ennakkoluulottomasti lähdössä kokeilemaan mitä siitä käytännössä kehkeytyy. Olen niin innoissani uusista opettajistamme, että elän jo uuden kauden tunneissa mukana. Huomaan ajattelevani, että syksyllähän sitten näen kuinka he rooliinsa solahtavat. Sen jälkeen muistan taas, miksi alun perin olin valmis jakamaan Fiiliksen balettitunnit uusille kasvoille. Jos siis tapaatte minut syksyllä balettitunneilla, lähettäkää minut takaisin kotiin, jos ei heti, niin ainakin niin etten jää suustani kiinni tunnin jälkeen.

Fiiliksen ideologian ja tuntien jakaminen tuntuu jo luontevalta ohjaajien kanssa käytyjen keskustelujen, kokeilujen ja tutustumisten myötä, mutta kehoni jakamiseen en ole vieläkään tottunut. Olen vuosien mittaan oppinut kuuntelemaan kehoani silloin kun on ollut sen vuoro, kun taas silloin kun se on ollut työkäytössä, olen osannut jättää omat tuntemukseni taka-alalle ja valjastaa kehoni asiakkaitten tuntemusten tulkkaamiseen. Vauvan ja hormonien ilmoitellessa yhä vaativammin itsestään, tuntemuksia on pitänyt kääntää tuntienkin aikana uuteen suuntaan – sisälle.

Tiedän, että vauvani saa osansa siitä mitä teen, vaikken sitä joka hetki pystykään ymmärtämään. On samaan aikaan hienoa ja pelottavaa, että on niin kokonaisvaltaisesti vastuussa uudesta ihmisestä. Se aiheuttaa muun muassa itkunsekaista naurua, joka voi tulla pintaan esimerkiksi siitä, että on googlettanut paniikissa, miten urheilusta syntynyt adrenaliini vaikuttaa vauvaan. Ehkä vauvasta kasvaa extreme-urheilija, jonka täytyy saada adrenaliininsa vuorikiipeilystä tai intohimoinen teknomusiikin ystävä, joka tanssii pöydillä kun muut tyytyvät tanssilattiaan tai sitten ei…

Vaikka kumppanuuden, vanhemmuuden, tuntien ohjaamisen, ideologian tai asenteen voi jakaa, toista ei koskaan voi omistaa. Olen oppinut yrittäjyyden aikana, että jokainen asiakas ja ohjaaja ovat omanlaisiaan ja voivat silti muodostaa yhteisön, jota voisi yhtä hyvin kutsua perheeksi. Vaikka kuinka kannan sisälläni minun solustani jakautuneita soluja lapseni muodossa, on tulokas kuitenkin täysin oma persoonansa. Hänestä tulee perheenjäsen jota ei voi jakaa, mutta jonka kanssa voi toivottavasti jakaa paljonkin. Yritän pitää omat sanani mielessäni silloinkin, kun lapsi itse ei vielä hahmota olevansa minusta erillinen tapaus. Kuvittelen nimittäin, että paluuta yrittäjyyteen ei ole tulossa lähivuosina, jos annan itselleni luvan omia lapseni vain itselleni.

Jakamista opetellen ja siihen totutellen,
Siiri

FullSizeRender-1

Vertaistukea ja välittämistä

Siiri: Olin Fiiliksen perustaessani 21-vuotias. En ajatellut omia lapsia vielä silloin, vaikka tiesin, että haluan äidiksi myöhemmin. Olin kuullut äiti-vauva-liikuntatunteja järjestettävän jo joissain liikuntakeskuksissa ja päätin kokeilla ryhmää myös Fiiliksellä. Äitien ohjaaminen tuntui heti luontevalta. Vaikka olimme ryhmäläisten kanssa eri elämäntilanteessa, meillä oli paljon yhteistä, ainakin kiinnostus perhe-elämää kohtaan. Perheliikuntatarjonta laajeni kuin itsestään kysynnän mukana. Nyt Fiiliksellä tarjotaan odottavien äitien liikuntaa, tanssia ja lihaskuntoa vauvojen kanssa sekä Taaperojumppaa lapsen ensimmäisten vuosien aikana yhdessä vanhempien kanssa.

Tiikku: On hassua, että aina arvomme Siirin kanssa vuotta, jolloin tapasimme. Niin paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, noin viidessä vuodessa, ettei voi varma olla. Yksi spinning-tuuraus olikin avain unelmaan, odottamattomiin haasteisiin, yrittäjyyteen ja upeaan ystävyyteen.

Oma vahvuuteni ohjauspuolella ovat ehdottomasti erilaiset lihaskuntotunnit, jonka rinnalle on noussut ihana vastapaino, kehonhuoltotunnit. Kaikista jännittävin harppaus ohjaajaurallani on kuitenkin ollut se, kun hyppäsin mukaan ohjaamaan perheliikuntakurssejamme, joista Äiti-vauvalihaskuntokurssit ovat olleet omanani jo useamman vuoden. Tänä vuonna olen päässyt myös liikuttamaan raskaana olevia Äitiysliikunta-kurssillamme, jolla pienten ihmeiden odotus ja synnytykseen valmistautuminen ovat olleet ihmeellisiä, odotettuja asioita.

Siiri: Kun sain Tiikun vierelleni Fiiliksen yrittäjäksi, harrastin jo perhelehtien lukemista ja olin loputtoman kiinnostunut ystävieni ja sukulaisteni lapsista. Olin mukana monen läheisen perheellisten elämässä samaan aikaan kun Tiikun arki täyttyi opiskelijaelämästä, matkustelusta ja kulttuuririennoista. Oli silti ihan varma, että Tiikun sydämessä on paikka pienille ihanuuksille ja heidän perheilleen, kun vaan avaisin portin siihen maailmaan.

Tiikku: Muistan, että ajatus äiti-vauvatuntien ohjaamisesta tuntui aluksi todella vieraalta. Siiri höpötti silmät säihkyen, kuinka ihanaa ja rakasta ja valloittavaa äitien ja vauvojen ohjaaminen onkaan ja kuinka upeita kohtaamisia kursseilla sattuukaan. Siinä vaiheessa vauvat tai synnytyksen tuoman fysiologiset muutokset kehoon olivat minulle kovin vieraita asioita. Ajattelin, että en kyllä varmasti tule kehenkään kiintymään. Olen kuitenkin aina valmis ja innokas kokeilemaan kaikkea, joten totta kai lähdin Äiti-vauva-tunteja ohjaamaan.

Ja missä tilanteessa nyt, muutamaa vuotta myöhemmin, ollaankaan? Ajatus siitä, että vuoden 2017 alussa Siiri hyppää lapsensa kanssa Äiti-vauvalihaskunto-kurssien puikkoihin, onkin yhtä aikaa aivan ihana, mutta myös jännittävä, tosin aivan eri merkityksessä kuin silloin aiemmin. Olen jäänyt koukkuun, uponnut uuteen maailmaan ja kiintynyt. Kovasti. Kauas on tultu niistä ensimmäisistä kurssikerroista, jolloin vauvan syliin ottaminenkin oli aivan hurjan jännittävää. Luopuminen viikoittaisista kohtaamisista äitien ja vauvojen kanssa tuntuu haikealta.

Siiri: Ryhmä samojen ajatusten ja kysymysten kanssa painivia ihmisiä, on ennen kaikkea vertaistukiryhmä. Toki liikkuminen on se juttu, mitä kursseillemme tullaan tekemään ja siihen liittyviin kysymyksiin meiltä haetaan ammattimme puolesta vastauksia. Kuitenkin vastauksia miten koko elämä ja arki muuttuu lapsen kanssa, haetaan yhdessä, toinen toistamme opettaen. Vaikka vastaan kurssin sisällöstä ja ohjaamisesta, koen olevani samaan aikaan myös osa ryhmää, ihmettelemässä elämää ja sen ihmeitä. Siksi ajatus siitä, että tammikuussa 2017 tulen olemaan samalla ohjaaja ja oman lapseni kanssa osa vertaisryhmää, ei kuulosta ollenkaan oudolta.

Tiikku: Oppimista on tapahtunut puolin ja toisin. Oma osaaminen ja tietotaito sekä raskaana olevien ja synnyttäneiden liikunnanohjauksesta on kasvanut valtavasti ja tunnen nykyisin olevani todellakin omalla tontillani. Toisaalta kurssilaiset ovat opettaneet minulle valtavasti: on käyty liikuttavia, riipaisevia, onnellisia ja hassunhauskoja keskusteluita vauva-arjen ympärillä. On itketty ja naurettu, välillä siellä punnerruskierrosten välissäkin. Kurssilaisista on tullut minulle tärkeitä, niin äideistä kuin perheen pienimmistäkin.

Siiri: Kun neuvolassa kyseltiin, millaiseen ympäristöön vauvamme tulee syntymään ja kuinka aion organisoida työni yrittäjänä äitiyslomani ajan, tajusin vasta kuinka onnekas olen. Lapsemme tulee syntymään perheemme lisäksi omaan yhteisöönsä muiden liikunnasta iloa ja hyvää oloa ammentavien äitien ja vauvojen porukkaan. Harvalla äitiyslomalaisella on omasta takaa joka arkipäivälle tarjolla vertaistukea ja seuraa samanhenkisessä porukassa.

Tiikku: Monipuolisen lihaskuntoharjoittelun lisäksi kurssit ovat kohtaamispaikka samassa elämäntilanteessa oleville äideille – paljon jaetaan, tuetaan, pohditaan ja fiilistellään. Yhdessä. On ollut mahtavaa päästä osaksi tätä maailmaa, josta olen oppinut paljon. Vuosien aikana olen myös kasvanut monella tapaa – esimerkiksi ajatus omasta lapsestakaan ei ole niin kaukainen, kuin silloin, kun aloin ohjaamaan näitä kursseja. Vaikka ei ihan lähitulevaisuudessa, niin toivotaan, että myöhemmin meitä yrittäjä-äitejä on Fiiliksen puikoissa kaksin kappalein. Ainakin tietäisin, minne mennä huonosti nukutun yön jälkeen..

FullSizeRender

Yrittäjästä äiti: ”Kyllä mä luotan että ne sen hoitaa!”

En lähtenyt yrittäjäksi siksi, että olisin nähnyt markkinaraon, setelinkuvia tai mahdollisuuden edetä uralla. Yrittäjyyspäätökseni perustuu siihen, että koin, että ihmiset tarvitsevat Fiiliksen tyyppistä tapaamispaikkaa, jossa ollaan yhdessä mutta silti yksilöinä ryhmän sisällä. Lisäksi ajattelin, että minä pystyisin luomaan tuon paikan osaamisellani ja saisin siitä itselleni tavan työllistää itseni mielekkäällä tavalla. Ryhdyin siis aluksi paremminkin ammatinharjoittajaksi, kuin yrittäjäksi.

Vuosia, tunteja, kursseja, remontteja ja monia asiakkaita ja kokemuksia rikkaampana koen nyt jo olevani enemmän yrittäjä. Olen työllistäjä, kehittäjä, riskinottaja ja uuden rakentaja. Silti ajatus yrityksen perustamisen taustalla on säilynyt samana: minulla on visio, jonka kautta haluan kerätä ihmiset yhteen, enkä tekisi työkseni mieluummin mitään muuta. Kun kesän lopulla jään äitiyslomalle, minun pitää luottaa, että visioni säilyy – luottaa, että ”kyllä ne sen (lue Fiiliksen) hoitaa!”

Hyvinä talousaikoina tulot riittävät menoihin, lähes kaikki saavat tehdä töitä, eikä rahan jakaminen eri tahojen kesken ole päällimmäinen puheenaihe. Nyt kun tilanne on toinen, eikä tuloista riitä kaikille, asioita on keskusteltava.  Kaikki puhuvat siitä minkä ymmärtävät ja missä itse ovat mukana. Työntekijät pelkäävät paikkansa puolesta eivätkä tingi saavutetuista eduistaan, työttömät eivät tule vähemmällä toimeen, samoin kuin eivät lapsiperheet, vanhukset tai opiskelijatkaan.  Mikä ihana ajatus, että Suomi nostetaan suosta pienyrittäjien voimalla. Jokainen kynnelle kykenevä yrittäjäksi ja työllistämään muita! Jos asiat olisivatkin niin yksinkertaisia. Kaikki eivät pysty työllistämään itseään, saatikka muita. Jotenkin tämä yhtälö pitäisi saada toimimaan niin, että meistä olisi toisillemme hyötyä. Kun joku keksi, että miten. En todellakaan kadehdi päättäjien asemaa miettiä miten saada paketista kaikki irti. Sen taas osaan omasta puolestani sanoa, että miltä tuntuu olla yrittäjänä tällaisessa taloustilanteessa, tarvita työntekijöitä, joiden palkkaamiseen on kuitenkin vähän rahaa. Haluaisin olla Suomen pelastaja ja palkata ohjaajia ympärilleni pilvin pimein. Nyt kuitenkin on mietittävä uudella tavalla, sillä Suomen tulevaisuuden ja Fiiliksen lisäksi olen vastuussa pienestä ja kasvavasta perheestäni kotona.

Yksi syy siihen, että olen kasvanut ammatinharjoittajasta yrittäjäksi, on vuosia kestänyt arki, joka ei tunne säännöllistä palkkaa, lomakorvauksia tai sairaslomia. Jos minä olen flunssassa, mietin onko parempi mennä itse ohjaamaan tunti, kuin käyttää pahimmassa tapauksessa koko päivä sijaisen metsästämiseen. Jos työntekijämme sairastuu, menen ohjaamaan hänen tuntinsa, vaikka olisin itsekin kipeä. Toki joskus on ollut sellaisia tauteja, että en ole pysynyt tolpillani. Onneksi silloin ihmeen kaupalla tunnille on löytynyt joku apuun. Kun mietin tulevaa arkea vauvan kanssa, en välttämättä voikaan rynnätä tunnille silloin kuin joku ilmoittaa olevansa kipeänä. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, tässä tilanteessa otan tuntejamme ohjaamaan mieluummin toisen yrittäjän, joka vastaa itse tuntinsa hoitamisesta silloinkin kuin sairastuu, kuin sellaisen tyypin, joka automaattisesti jonkun vaivan tullen kiikuttaa minulle sairaslomatodistuksen. Esimerkit ovat tietysti poikkeuksia, eivätkä jokipäiväistä arkea (onneksi!) ja tietysti uskon, että kaikki nykyiset ja tulevatkin työntekijämme osaavat arvioida, koska lääkärintodistus on todella tarpeellinen ja tietenkin autamme yrittäjänäkin toimivaa ohjaajaamme etsimään sijaista, jos hän sellaista tarvitsee. Vitsi vain on siinä, että tällaisia tilanteita sattuu kauden silti aikana useita ja valmistellessani äitiyslomaani, nämäkin tilanteet on otettava huomioon.

Huomaan hengittäväni helpommin, kun tiedän toisen yrittäjän hoitavan oman yritykseni hommia. Yrittäjä on varsinkin palvelualalla ihmisten parissa työskennellessään vastuussa omalla persoonallaan siitä, että asiakkaat saavat sitä mitä tulevat hakemaan, tulevat uudestaan ja näin mahdollistavat yrittäjän toimeentulon ja työn tekemisen. Aiemmin mainitsemieni seikkojen takia, yrittäjäksi harvoin ryhdytään ilman, että mielessä olisi jotain uuden luomista ja itsensä toteuttamista, joka vaatii sen, että asioista saa päättää itse. Siksi yrittäjillä on oma visio, millaista työtä he haluavat tehdä ja mihin lähteä mukaan. Kun saan Fiilikselle yrittäjän töihin, tiedän, että hänellä on juuri meidän yrityksen kanssa yhtenevät ajatukset ohjaamisesta ja halu ohjata juuri niitä tunteja, joita he hakevat ohjaamaan. Yksi esimerkki toimivasta yhteistyöstä meillä on Krista Rantasen kanssa. Saimme hänet mukaan Fiiliksen tiimiin onneksi jo viime vuonna ja hän on yksi luotto-ohjaajistamme, joka nyt muuttuvassa tilanteessa pystyy ottamaan enemmän vastuuta Fiiliksen arjesta ja visiosta. Hän ajattelee ohjaamisesta ja ”fiiliksen” merkityksestä liikunnassa kuten me ja samalla ymmärtää sanomattakin, mitä yrittäminen vaatii ja kuinka paljon päivän aikana on tarvinnut tehdä taustatyötä, siivoamista, järjestelyä, laskutusta, tarjouksia, suunnittelua, jotta ollaan päästy tilanteeseen, jossa voimme ylipäänsä ohjata tunteja tai tarjota niitä muiden ohjattavaksi.

Yrittäjät ovat siitä hassua väkeä, että uskovat omaan juttunsa ja sen ainutlaatuisuuteen kuin vuoreen. Muistan nähneeni joskus sketsin, jossa innokas nuori mies esittelee asiaa ymmärtämättömälle ystävälleen uuttaa hienoa liikeideaansa: ”Kato, jos tekee jotain ruokaa mieli, eikä jaksa tai osaa laittaa sitä, niin olis semmonen paikka, missä muut tekis sen ja sä odottaisit sen aikaa ja sit vielä söisit sen siellä paikassa?” Ystävästä varmaan tuntui siltä, että asia on jo keksitty ja sillähän on nimikin ja että ravintoloitahan on kaupungissa joka nurkalla. Liikeidean päässään kehitelleellä oli varmasti kiven kova ajatus siitä, miksi hänen ideansa olisi jotain uutta ja ihmeellistä. Yksi uusi ja ihmeellinen juttu, minkä minä olen kehittänyt Fiilikselle, on Friday Night Fever, jota voisi sketsin tapaan kuvailla näin: ”Kun ihmiset ovat perjantai-iltana työviikon jälkeen väsyneitä, niin mikä olisi parempi tapa käynnistää viikonloppu kuin tanssia itsensä tainnoksiin ja saada yhdessä huippubilefiiliksiä terveellisellä tavalla ilman seuraavan aamun pääkipua ja pitsan tarvetta.” En todellakaan haluaisi jättää hienoa keksintöäni jonkun ymmärtämättömän käsiin, joka ajattelisi, että meillä on tässä Friday Night Fever –niminen perjantai-illalla oleva tanssitunti, kun se mielestäni on todellisuudessa miljoona kertaa enemmän. Onneksi meillä on tiimissä Krista, joka on ideasta yhtä lailla innoissaan ja sisällä konseptin ainutlaatuisuudesta. Hän osaa sanoittaa ja kertoa mitä on luvassa, innostaa muita ja heittäytyä mukaan täysillä, niin, että meillä on tarjota jotain ainutlaatuista ja mieletöntä edelleen kerran kuussa, vaikken minä olekaan itse ideastani huolehtimassa.

Kun mietin Friday Night Feverin tulevaisuutta, uskon, että Krista tuo siihen vielä lisää ja näin se saa bensaa liekkeihin sekä kannattajia vielä laajemmin kuin ennen – bileet sen kun paranevat. Samaan pyrin jokaisen Fiiliksen konseptin, tapahtuman ja tunnin suhteen. Parhaassa tapauksessa äitiyslomani aikana Fiilis kehittyy, kasvaa, ja monipuolistuu, ideani hioutuvat toisten käsissä sellaisista kulmista, mistä itse en ole osannut niitä kehittää. Vaikka välillä harmaina päivinä näitä kehittäjiä, tekijöitä uusia Fiilis-ohjaajia etsiessäni törmään väistämättä tyyppeihin, joille paikka mistä saa odottaa maailman herkullisinta ruokaa on VAIN ravintola ja perjantai-illan mahtavimmat bileet ovat VAIN tanssitunti, en suostu lannistumaan. Etsimisen tiimellyksessä näen taas sen, miksi lähdin yrittäjäksi: minulla on visio, joka jo toteutunut! Nyt se vain kaipaa nyt toisten innokkaiden yrittäjien tai yrittäjähenkisten tyyppien läsnäoloa, innostusta ja halua antaa itsestään muille. Tässä mielenkiintoisessa itseni ulkoistusprosessissa ja sen synnyttämissä pohdinnoissa aluksi haaveilemani ajatus, siitä että saisin vain ilmoittaa 2 kuukautta ennen äitiyslomalle jäämistä ripustavani rukkaseni naulaan, kalpenee. Laitan vielä kerran tähän loppuun itselleni muistutukseksi, että kun saamme joukkomme Kristan kaltaisia tekijöitä: ”Kyllä me luotan että ne sen (lue Fiiliksen) hoitaa!”

-Siiri

tiiksiir

Yrittäjästä äiti: Roolit vaihtoon syksyllä, uusi tunti testissä jo kesällä

Olen haaveillut lapsen saamisesta niin kauan kuin muistan. Liikuntaa taas olen ohjannut 15-vuotiaasta saakka, yli puolet elämästäni. Elämä kuitenkin kuljetti niin, että ensin syntyi ura ja yritys – Fiilis Fitness, joka on nyt jo reipas ja pärjäävä 9-vuotias. Jos kaikki menee hyvin, syksyllä perheemme kasvaa pitkään odotetulla vauvalla. Kuten kuvasta näkyy, uusi roolini on vaikuttaa taustalla, suunnitella tunteja ja uusia ohjelmia, kun taas Tiikku on meistä yrittäjistä se, joka tekee työn näkyväksi, ohjaa tunteja ja vastaa arjen pyörimisestä.

Olen valmistautunut tulevaan rooliini kevään mittaan tutustumalla uusiin ohjaajiin ja suunnittelemalla syksyn lukkaria. Isoin työ on ollut ylipäätään valmistautua ajatukseen siitä, että paikkani tulee aluksi olemaan kotona. Päiväni (ja pääni) täyttyy äitiyden ja yrittäjyyden yhdistämisestä sekä tulevaisuuden suunnittelusta. En kuitenkaan halua pitää kynttilää vakan alla, vaan jakaa ajatuksiani teidän kanssanne, jotka olette Fiiliksen kanssa tekemisissä. Syksyn suunnitelmat koskevat yhtä lailla teitä, kuin minua, Tiikkua ja ohjaajia. Päivittelenkin kevään ja kesän aikana Fiiliksellä -blogiimme ajatuksiani Yrittäjästä äiti -otsikolla.

Samalla kun olen pyöritellyt syksyn lukkaria päässäni, olen kehitellyt tuntitarjontaa entistä laadukkaammaksi. Pohdintojen tuloksena Fiiliksen tarjontaan on syntynyt uusi HIIT-tunti (High Intensive Interval Training) Les Mills GRIT:n tilalle. Uusi konsepti on ujutettu jo kesän lukkariin, jotta syksyllä intervallitunnilla käyminen käy jo rutiinilla. Intervalliharjoittelu on mielestämme kehittävää, sytyttävää sekä sopivalla tavalla kehoa ja mieltä haastavaa. Les Mills –perheen intervallitunti GRIT Strength on kuitenkin ollut useiden asiakkaiden mielestä teknisesti vaativaa ja vähän pelottavaakin. Haluamme madaltaa kynnystä tunnille, joka voi parhaassa tapauksessa antaa itsensä voittamisen kokemuksia ja kohentaa itsetuntoa kunnon ohessa. Intervallitreeni tarjoaa monenkuntoisille ja -taitoisille treenaajilla elämyksiä, emmekä halua, että kynnys tunnille osallistumiseen on niin korkea, että hyvät kokemukset jäävät saamatta. Fiiliksen HIIT-tunnilla on samanlaiset tavoitteet kuin LesMills:n GRIT:ssa, mutta niihin pyritään eri tavalla. Harjoituksen kolme kulmakiveä ovat kannustava ja vaihteleva musiikki, väline- ja liikevaihtoehdot sekä selkeä tekniikkaopetus.

Tammikuun alussa, kun raskaustestiin oli piirtynyt kaksi viivaa, en vielä osannut ajatella kesää. On tietysti luonnollista, että vasta vatsan kasvaessa vauvan odottaminen alkaa tuntua todelta. Nyt lähempänä kesää voi jo aavistella, millaista pomppiminen helteisessä puistossa ja hyppiminen intervallitunnilla tulee olemaan. Keho kertoo kun on aika hidastaa tahtia ja ohjaamisesta tulee Ohjaamista isolla o:lla, kun ei enää itse kykene kaikkiin temppuihin.

Vaikka olen opiskellut pedagogiikkaa monta vuotta työn ohessa, on opettajajohtoinen opettaminen edelleen se ensisijainen tapa, jolla tuntia ohjaan, vaikka osaamista olisi muuhunkin. Todellinen testi on edessä kun Tiikku jää kesälomalle ja HIIT-tunnin ohjaaminen jää minun vastuulleni. Onneksi kesällä saamme HIIT-tiimiin myös kaksi asiakasvahvistusta, treenikummit Ipi ja Jutta. Ipi pelaa työkseen jääkiekkoa Ranskassa ja treenaa kesälomallaan Suomessa. Ipi on roolimalli: urheilija, joka harjoittelee tinkimättömästi ja jonka vieressä itsekin jaksaa tehdä muutaman punnerruksen enemmän kuin aluksi luuli. Jutta on ollut alusta asti mukana Fiiliksen intervallitreeneissä ja puhuu sen puolesta, sillä hän on kehittynyt treenin ansiosta niin fyysisesti kuin psyykkisesti kestämään arjen paineita. Juttaa on helppo lähestyä ja jututtaa. Hän on luvannut ottaa kaikki treenistä kiinnostuneet siipiensä suojaan ja tarvittaessa saattaa kynnyksen yli kokeilemaan.

***

Minulla on kannustava ja osallistuva perhe sekä kotona, että Fiiliksellä ja uskon, että uudenlainen syksy kasvattaa meitä kaikkia. Tiikku saa tehdä sitä missä on parhaimmillaan: organisoida, järjestää ja tavata ihmisiä. Uudet ohjaajat tuovat joukkoon oma panoksensa, jolloin tarjonta laajenee tuntien lisäksi erilaisten ohjaajien luomiin fiiliksiin. Mukaan on saatu houkuteltua kokeneita ja pitkän uran tehneitä konkareita sekä tuoreita ideoita pursuavia fiilis-tyyppejä. Tutuista ohjaajista tiimissä jatkaa Mari, joka aloittaa syksyllä HIIT-tunnin ohjaajana. Krista jatkaa Dance Star-tuntia ja ottaa ohjattavakseen myös koreografisen tanssitunnin sekä maanantai-illan Pilateksen. Lisäksi Alman hurjan hauskasta ja hikisestä Zumbasta päästään nauttimaan pari kertaa viikossa.

Mahakasta kesää ja HIIT-treenejä odotellessa,
Siiri

Ps. Kevätkarkeloissa eli kaikille ilmaisissa kauden päättäjäisissä pe 27.6.2016 klo 17.30-21.00, on ensimmäinen mahdollisuus tulla kokeilemaan puolen tunnin HIIT-treeniä. Lue lisää HIIT:sta täältä!

IMG_6210

”Voit liikkua kameran edessä ihan vapaasti” – mietteitä Taaperojumpan tv-taltioinnista

Kyllä sitä tuntee itsensä niin maalaiseksi, kun pääsee ensi kertaa tv-kuvauksiin! Ihan kuin ei olisi koskaan ennen esiintynyt missään. Kuvaussihteeri kertoo, että kameran edessä voi liikuttaa käsiään vapaasti, vaikka minut onkin laitettu seisomaan tiettyyn paikkaan valojen ja kameran suhteen.  Siinä sitten vastailen kysymyksiin kädet sotilaallisesti kiinni kyljissä, kunnes huomaan, että tilanne on ohi. Olinko liian asiallinen? Olin ihan varmasti. Kukaan huumorintajuinen ihminen ei varmasti tämän perusteella tule tunneillemme. Tuskin kukaan jaksaa keskittyä koko haastattelun katselemiseen… 

En minä normaalisti pilates-tunnin jälkeen kotona nukkumaan mennessä mieti, olinko nolo ja sanoinko jotain hassusti tai mitä ihmiset oikein ajattelivat ohjaamisestani. Mikä siinä televisioesiintymisessä oli niin pelottavaa? Jo jonkin aikaa ohjelmatuotanto on ollut täynnä tosi tv:tä, jonka tarkoitus on usein se, että ruudun toisella puolen katselija tuntee olevansa fiksumpi kuin ohjelmien törttöilevät osallistujat. Kotisohvalla voi nauraa toisten mokille sielunsa kyllyydestä, enkä MINÄ ainakaan halua olla se, jolle nauretaan.  On vaikeaa laittaa itsensä tilanteeseen, jossa ei voi vaikuttaa vastapuolen reaktioihin. Tunnilla voin aina tarkkailla ihmisten ilmeitä ja täsmentää jos sanomani ei tunnu aiheuttavat vastapuolessa niitä tunteita ja ajatuksia, mitä ajattelin. Ei ihme, että sitä seisoo tumput suorina, kun yrittää olla mokaamatta itseään. Aion voittaa häpeäni ja katsella pääsiäissunnuntain aamuna itseäni telkkarista ulkopuolisin silmin. Kyllä se varmaan ihan mukiinmenevästi kuitenkin meni.

Jos sitä oli itse kuvaustilanteessa jäykkänä, niin olivat alkuun tunnin päähenkilötkin eli 1-2-vuotiaat taaperot. Onhan se varmasti hämmentävä kokemus kun aikuiset ovat varovaisia ja jännittyneitä. Lapset olivat nimipiirissä hiljaisen oloisia, vaikka salissa oli normaalin porukan lisäksi vain kaksi uutta aikuista ja yksi musta laatikon näköinen kamera. Olemme tottuneet tekemään temppurataa musiikin soidessa taustalla. Se peittää touhuamisen äänet ja kaikki saavat keskittyä omiin puuhiinsa.  Kuvauksissa emme käyttäneet musiikkia tekijänoikeuksien takia ja sen kyllä huomasi. Lapset odottivat koko ajan että koska tämä temppurata nyt lähtee käyntiin ja katselivat toisiaan että mitäs tässä nyt pitäisi tehdä. Oli huvittavaa tarkkailla pieniä ihmisten alkuja uudessa tilanteessa. He selvisivät siitä silti luultavasti paremmin kuin me aikuiset. Elämä on tuossa vaiheessa vielä niin paljon päivittäin uusiin asioihin törmäämistä, että lopulta tutut riemun kiljahdukset voittivat oudon tilanteen ja rutiinien rikkoutumisen, temppuja touhuttiin kuten ennenkin.

Kai kuvauksiin tottuisi, jos niitä olisi useammin, mutta tämä tuntui niin ainutlaatuiselta mahdollisuudelta, että halusimme kaiken olevan viimeisen päälle. Miellä käyvät asiakkaat tietävät, että tärkeintä on tunnelma, ihmiset, kohtaaminen, liikkuminen ja läsnäolo. En ole vielä keksinyt, miten tyhjentäisimme roskakorit niin, etteivät ne aina ehtisi pursuamaan ennen kuin huomaamme toimia ja kuinka peilimme pysyisivät puhtaina konttaus- ja sormenjäljistä. Siksi olikin hassua, että hinkkasimme peilejä puhtaiksi edellistä yötä vasten ja järjestelimme hullun lailla patjoja oikeisiin pinoihin. Se jää nähtäväksi, onnistuimmeko näyttämään kaikelle kansalle sen, mistä Fiiliksellä on todella kyse. Ainakin meillä oli siistiä!

Se, että pääsimme avaamaan ovemme kameroille, oli täysin yllättävä lahja. Usein, kun vastaan oudosta numerosta tulevaan puheluun, soittaja myy ”halpaa” näkyvyyttä hakukoneessa, joka on ”melkein yhtä käytetty kuin Google”. Välillä uusien numeropalvelujen, hakukoneiden, ja mainospaikkojen tarjoamiseen turtuu ja tekisi mieli vastata puheluun vain kun tietää että soittaja ei halua ainoastaan rahojamme. Onneksi vastasin tuotantoyhtiöltä tulevaan puheluun ja pääsimme esittelemään toimintaamme Nelosen Jaksa paremmin –ohjelmaan.

Emme pidä siitä, että joku tuputtaa meillä jotain mitä emme ole pyytäneet. Siksi vierastamme ajatusta, että markkinoisimme itse niin. On mahdoton ajatus, että seisoisin marketin aulassa ja keräisin puoliväkisin ihmisten yhteystietoja soittolistoillemme tai että soittaisin jollekin tuntemattomalle ihmiselle varanneeni hänelle tutustumisajan tiloihimme, halusi hän tai ei. Onkin mahtava juttu, että saimme mahdollisuuden näkyä neutraalilla maalla, televisioruudun takana omissa tiloissamme, eikä ketään tarvitse pakottaa katsomaan tai osallistumaan.

Lähdin yrittäjäksi, sillä ajattelin, että minulla olisi annettavaa liikunnanohjaajana monen ikäisille ja oloisille ihmisille. Fiilis on kasvanut vuosien saatossa toisella yrittäjällä, uusilla tiloilla, tuntiohjaajilla, erilaisilla tunneilla ja monilla ihanilla tyypeillä, joiden kanssa yhdessä nautimme toisistamme ja liikunnasta erilaisin tarpein ja tavoittein. Uskon, että Tampereellakin olisi vielä paljon ihmisiä, jotka nauttisivat Fiiliksen tarjonnasta, mutta eivät vain tiedä meistä. Sekaan mahtuisi ja toiminta pitäisi saada pysymään kannattavana, joten toivotaan, että ohjelma on yksi majakoista, joka näyttää Fiiliksen valon pimeässä kulkijoille.

Nöyrä kiitokseni mukana olleille vanhemmille ja taaperoille, tuotannolle ja asiakkaillemme, jonka vuoksi seison televisiohaastattelussa koska tahansa uudestaan (ainakin nyt, kun olen juuri käynyt kampaajalla).

– Siirinne

Fiiliksen Taaperojumppa -insertti Jaksa paremmin -ohjelmassa näkyy pääsiäissunnuntaina 27.3. klo 8.30 Neloselta ja pikauusintoina Jimillä ja Livillä. 

Ps. Lisää on luvassa, kun filmaattiset asiakkaamme Senioreiden lihashuolto -tunnilta pääsevät kuviin jossain vaiheessa tätä vuotta samassa ohjelmassa. Laitetaan siitä sitten infoa, kun ruutuaika saadaan tietoon!

tii

Testauspäivä 9.1.2016: Tammikuiset saavutukset sykemittarilla, rullamitalla ja levytangolla

Suuta kuivasi ja päässä jomotti. Monen kuukauden mittaiset järjestelyt olivat takana ja tapahtuma oli kohta ohi. Joku kysyi ohimennen, että koska järjestämme tapahtuman uudelleen. Ensimmäinen ajatus oli, että EI KOSKAAN. Onneksi ruoka, yöunet ja iloiset kiitosviestit tekivät ihmeitä ja aamulla oli toisenlainen vastaus mielessä. Meni kuitenkin monta päivää ennen kuin todella tajusimme, että meillä oli tiloissa 75 henkeä ja aistimme, että kivaa oli. Kun vielä siihen päälle testattiin, jaksettiin, opittiin ja jaettiin, oli päivän saldona enemmän, kuin mitä osasimme kuvitella.

Minä itse olen tunteellinen ja ihmisläheinen hassuttelija – fiilis-ihminen. Samoja adjektiiveja voisi käyttää perustamastani yrityksestä Fiiliksestä, sekä yhtiökumppanistani Tiikusta. Silti kuvittelin, että nyt käytettäisiin Fiiliksen ja meidän toista puolta – taitoa, tietoa, tuloksia ja faktoja. Suunnitelmien eteen tulivat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät – ihmiset! Olimme suunnitelleet, että testaus tapahtuu pienryhmittäin ja testauspisteitä kierretään parin kanssa. Emme osanneet kuvitella, kuinka tiiviiksi parin kanssa tekeminen muodostuu. Kaveri ei ollut vain laskemassa toistoja ja pitämässä jaloista vatsaliikettä tehtäessä, vaan kannustamassa, huolehtimassa ja jakamassa tunteita, joita täysillä tekeminen ja itsensä ylittäminen toivat esiin. Olimme ajatelleet luovamme analyyttisen tapahtuman, jossa jokainen oppii itsestään uutta. Hienoa, että sen lisäksi opittuja päästiin jakamaan heti verekseltään.

Olen kova ideoimaan, keksimään uutta ja järjestämään milloin mitäkin. Vaikka taito toteuttaa ideoita, on kasvanut vuosien kuluessa, ovat käytännön järjestelyt edelleen se tapahtuman järjestämisen vaikein osuus. Olimme aikatauluttaneet tapahtuman tarkasti ja laskeneet kuinka monta testattavaa voimme ottaa mukaan ja kuinka monta minuuttia testaamiseen milläkin pisteellä voidaan käyttää. Höveliytemme tuhosi aikataulumme kuitenkin jo edellisellä viikolla. Emme osanneet myydä ”ei oo:ta” vaikka tapahtuma oli jo täynnä. Kun näimme testauspäivänä käytävään asti jatkuvan jonon, meitä alkoi jännittää. Halusimme antaa kaikille kiinnostuneille mahdollisuuden tulla mukaan. Onhan se mahtavaa, että niin moni oli ymmärtänyt, kuinka paljon Testauspäivällä oli annettavanaan. Aikataulut venyivät ja paukkuivat, mutta se ei tuntunut testattavia haittaavan, kiitos testattavien uteliaan ja innokkaan asenteen. Ensi kerralla osaamme varautua paremmin!

Mitä sitten saimme aikaiseksi sykemittarin, rullamitan ja levytangon avulla? Keho on yllättävän pystyvä ja vahva. Halusimme näyttää, että treeni tuottaa tulosta. Isotkin painot nousevat, kun tilanne niin vaatii. Moni yllättyi positiivisesti. Heikot kohdat olivat paremmin tiedossa, kuin todelliset kyvyt. Moni yllättyi myös siitä, miten itse tai miten vieruskaveri pystyy urheilijoiden suorituksiin. Keskivartalopisteellä nähtiin huimia suorituksia lankussa ja selkäpidossa. Treenillä on vaikutusta! Kun treenaa kuin urheilija, suoriutuu kuin urheilija. Jokaisella kyykkyhypyllä, punnerruksella ja vatsarutistuksella on siis ollut merkityksensä.

Sukelletaan vielä syvemmälle testauspäivän idean taakse. Miksi on tärkeää tuntea itsensä pystyväksi ja vahvaksi? Ajattelen, että ihmissuhteet ovat tärkeintä elämässä, jakaminen, tunteet ja niiden tuominen esiin on se, miksi täällä ollaan. Kulttuuri, ajattelu ja ympäristömme tutkiminen tulevat seuraavalla sijalla ja vasta kolmantena tärkeysjärjestyksessä valtio, talous ja työ eli se maailma, jossa varsinaisesti juuri nyt elämme. Jotta minä pystyisin elämään arvojeni mukaan, ihmissuhteet ensin, on minun tunnettava itseni, kykyni ja heikkouteni, joiden kautta toimin toisten kanssa. Vaikka voiman määrä tai ryhtilihasten kannatus nähdään yleensä ulkoiseen maailmaan, toimintaan ja ulkonäköön vaikuttavina asioina, ne ovat antaneet minulle valtavasti uskoa itseeni. Siihen, että minä pystyn ja osaan. Olen hyödyksi muille, voin vaikka rakentaa kaikille yhteiset tilat, joissa pääsee jakamaan asioita. Esimerkiksi se, että Fiilis on omin käsin rakennettu, on minulle iso juttu. Osoitus siitä, että pystyn, kun niin haluan.

Ymmärrän toki, että emme ole samanlaisia. Kaikkien tärkeysjärjestys ei ole sama, eivätkä kaikki Fiiliksenkään asiakkaat ole samanlaisia humanisteja, kuin minä. Kaikille fyysinen voima ei pään sisällä muutu psyykkiseksi, eivätkä kaikki koe kehon olevan niin suorassa suhteessa mieleen. Fiiliksen arvot ja opetukset kuitenkin tavallaan kulminoituvat meihin Fiiliksen omistajiin ja ohjaajiin, jotka testauspäivääkin olivat rakentamassa. Haluamme olla kaikin tavoin tukemassa ja teitä varten. Tämän me osasimme. Näyttää teille, kuinka pystyviä te olette. Toivottavasti se motivoi jatkamaan kehittymisen – Fiiliksen ja Fitness:n tiellä. Arvioidaan kehittymistä sitten yhdessä puolen vuoden päästä Testuspäivä II:n merkeissä. =)

-Siiri