Kaakelit kyllästytti, haittaaks se?

On mahtavaa menestyä. On upeaa kilpailla ja tuntea voittamisen riemu. On hurjan hienoa rikkoa rajoja, heittää hurmoksellisia ylävitosia ja päästä tavoitteisiin. Mutta onko tällaisilla asioilla merkitystä, jos vaan ei tunnu hyvältä, ei ole iloa treenata ja liikkua? Tammikuun alussa sosiaalisessa mediassa ja blogimaailmassa käytiin ainakin itsellä ajatuksia herättänyt vuoropuhelu Arto Bryggaren ja Noora Toivon välillä. Lähdin kirjoittamaan ihan toista juttua, mutta päädyinkin miettimään omaa urheilutaustaani, valintoja ja motivaatiotekijöitä.

Liike, liikkuminen, aktiivisuus ja liikkumisen riemu on kylvetty minuun jo pienestä pitäen. Rakkaat vanhempani veivät minut 5-vuotiaana kirmaamaan yleisurheilukentälle. 6-vuotiaana kloorintuoksuiseen huumaan Joensuun uimahalliin. Rivitalon pihassa naapureiden kanssa juostiin, pompittiin ja mentiin. Ratsastin, haikkasin partion vaellusretkillä, laskettelin ja lätkin sulkapalloa. Vesipedon räpylät ehtivät kasvaa 14-vuotiaaksi saakka, jolloin yksinkertaisesti kyllästyin kaakeleihin. Halusin myös vähän enemmän vapaa-aikaa ja täyden keskittymisen yhteen lajiin – olin juuri aloittanut liikuntapainotteisen yläasteen ja vastaava lukio häämötti edessä. Meni kaksi viikkoa ja aloitin koripallon. Että näin.

Terävämmät lahjani olisivat olleet hyödynnettävissä uinnin puolella, mutta 25 metriä pitkä ja 8 rataa leveä allas alkoi vain tuntua liian ahtaalta. Jatkoin yleisurheilua intohimoisesti 19-vuotiaaksi, mutta jo paljon aiemmin tiesin, ettei minussa ollut sitä, mitä tässä lajissa menestykseen vaadittaisiin. Tajusin sen hyvissä ajoin itse, eikä kenenkään Arto Bryggaren tai muun pätevän sedän olisi minulle tarvinnut sitä kertoa (niin kun ei 8.1. Bryggaren Noora Toivollekaan varmaan olisi tarvinnut avautua..). Olin kuitenkin motivoitunut ja treenasin, koska rakastin lajia. Minulla oli valmentaja, treenikamuja, hyvät treeniolosuhteet ja into ja halu harjoitella ohjelman mukaan. Siitä huolimatta, ettei tästä hommasta minulle syntyisi mainetta ja mammonaa, mutta lukemattomia onnistumisia, elämyksiä ja iloisia hetkiä. Tykkäsin siitä, niin kovasti!

Loukkaantumisten, paikkakunnanvaihdoksen ja ihan sen vuoksi, että 19-vuotiaana on vain tehtävä jo valintoja eikä tosissaan harrastaminen toimi niin kuin ennen, piikkarit pistettiin lopullisesti naulaan vuonna 2009. Siitä on kuljettu jännittävä matka ryhmäliikunnan ytimeen, unelman äärelle ja paraatipaikalle tanssi- ja liikuntastudion omistajaksi. Olen ikionnellinen, että liikkumisesta on tullut osa ammattiani, koska osa minua ja identiteettiäni se on ollut aivan pienestä saakka. Nyt kun palaan Joensuun keskuskentälle tai uimahalliin tai hyppään sieltä Tampereen juoksupoluille tai Fiiliksen saliin, on aikamoista huomata, että samat voimat ne minua edelleen liikuttavat – intohimo, rakkaus lajiin, treenistä irtoavat fiilikset ja se sanoinkuvaamaton riemu, energia ja olotila. Totta kai ihmiset motivoituvat eri asioista ja tavoitteet vaihtelevat yksilöiden välillä painonpudotuksesta pään tyhjentämiseen tai uuteen ennätykseen, mutta uskallan väittää, että on yksi joka on ja pysyy ja kantaa, ja se on innostus ja hyvä tunne, joka juuri minulle sopivasta treenistä ja lajista tulee.

Minua ei koskaan pakotettu mihinkään harrastukseen. Kun kyllästyin kaakeleihin, vanhemmat ymmärsivät ja rakastivat silti, vaikka toista pelkäsin. Kun menin tutustumaan kuvataidekerhoon ja jo ensimmäisillä minuuteilla vihreitä pahvimatoja oranssille paperille liimatessani ymmärsin, että tämä touhu ei ollut minua varten – miten ihmeessä vihreät madot oranssiin paperiin piilottaa, niin kuin kuvisope oli kovasti kannustanut? Olin myös varma musiikillisesta lahjakkuudestani, hankittiin syntetisaattori, pieni kitara ja nokkahuilu. Niitä soitettiin ja jollotettiin menemään ja vaikka nyt on helppo sanoa, että ai että se on kuulostanut hirveältä, vanhempani kannustivat minua silmät säihkyen.Nyt tiedän, ettei se johtunut megalomaanisesta lahjakkuudestani vaan siitä, että he nauttivat, kun minä nautin, olin innoissani ja annoin mennä.

Minun annettiin pienestä pitäen tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä. Sama pointti pitäisi minusta muistaa myös aikuisiän harrastamisessa: nauti, kokeile ja tee just sitä, mistä tykkäät! Muistetaan siis, että liikumme itseämme varten – emme miellyttääksemme ainoastaan puolisoa, ystävää tai ketään muutakaan.

Kyllä, kuvassa iloitsee allekirjoittanut.

– Tiikku

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s