Kahdet päiväunet ja kolme kuppia teetä

Siinäpä ihan tarpeeksi ohjelmaa vapaapäivälle. Tai en edes halua puhua ohjelmasta ja vapaapäivästä samassa lauseessa. Sanotaan siis, että sopivia sattumuksia vapaapäivälle. Täysin tyhjät päivät kalenterissa ovat minulle harvinaista herkkua, joten ohjelmattomat rentoilupäivät ovat aika arvokkaita. Eikä se minua haittaa; olen melkoisen puuhakas tyyppi ja jollain oudolla tavalla tykkään ja nautin aikatauluista, reippaasta menosta ja aktiivisesta elämästä, johon välillä (lue: aika usein) kuuluu ne piiitkät työpäivät ja minuuttiaikataulut. Touhukas elämäntyyli vaatii myös veronsa – aina aikaa ei tunnu olevan tarpeeksi ystäville ja läheisille, väsyttääkin ja taito pysähtyä tuntuu olevan unohtunut voimavara. Nyt ystävänpäivänä 14.2. sain pysähtyä ja nauttia päivästä parhaassa mahdollisessa seurassa, rakkaan ystävän luona ilman minkäänlaisia aikatauluja, kiireitä tai meininkejä. Ja se oli niin ihanaa! Päivä pisti myös miettimään hiljentämisen ja rauhoittumisen tärkeyttä.

 Kun on puuhakas ja tunnollinen ihminen, joka on monessa mukana ja elää Duracel-pupun elämäntahdilla, vauhtisokeus iskee välillä ja yllättää. Ei muista, kuinka tärkeää ja arvokasta onkaan yksinkertaisesti vain olla ja joskus jopa potee ihan huonoa omaatuntoa, kun ei tee mitään – hyvin outoa, mutta valitettavasti totta. Jonkun täytyy välillä muistuttaa, että hei, relaa nyt. Entäs kuulostaako tutulta meiningiltä ystävän kanssa tapaamista sopiessa: ”nyt on kalenteri niin täynnä, että ei kyllä löydy aikaa nähdä, mites olisi öö.. tuossa neljän kuukauden päästä? Pistetään siihen varaus, mutta ollaan yhteydessä, jos tulee jotain.” Siihen ei saisi tulla ikinä mitään, ei mitään! Onko meistä kellään ikinä tunne, että näkisimme ystäviä ja läheisiämme liikaa? Ei ainakaan minulla. Vauhtisokeuden huumassa asiat vaan tuppaavat menemään todella outoon tärkeysjärjestykseen: eikö viikonloppu, yksi päivä tai edes pari tuntia ystävän kanssa ole himpun verran tärkeämpää kuin työjuttujen märehtiminen, kodin siivoaminen tai jokin muu ”pakko tehdä juuri nyt”-meno?

Kun sitten päästää irti aikatauluista ja päivän suurin ongelma on, mitäs seuraavaksi syötäisiin, ollaan aikalailla asian ytimessä. Pääsin tähän tilaan rakkaan ystäväni kanssa nyt viikonloppuna. Sain viettää ystävänpäivän ystäväni kanssa upeissa maalaismaisemissa nautiskellen, ollen ja elämää ihmetellen. Päivän kulkuun kuului kahdet päiväunet (kuinka ihanaa on ensin lukea kirjaa ja huomaamatta vain vaipua syvään uneen ilman, että tarvitsee edes miettiä koska pitäisi herätä), kolme isoa kuppia teetä, puusaunassa rentoutumista, pizzan paistoa, iso kuppi lakritsijätskiä ja leffan katsomista vilttiin kääriytyneenä. Tassuttelin pitkälle päivään pyjama päällä ja villasukat jalassa – elämän pieniäisoja iloja! Kävimme myös haukkaamassa happea ja nauttimassa ihanasta talvisäästä kahden energiapakkauksen (koiran) kanssa. Happihyppely oli ihana ja äärettömän tärkeä osa päivää. Minun täydellinen vapaapäiväni ei siis koostu ainoastaan vaakatasosta, vaan keho ja mieli kaipaa myös liikettä, ulkoilmaa ja fyysistä tekemistä. Ei tavoitteet tiukasti mielessä edeten vaan nimen oman omaa itseä kuunnellen. Liikkuvan ihmisen kehoon on kuitenkin sisäänrakennettu ominaisuus, tarve ja halu liikkua, ja koen, että reippaalla kävelylenkilläkin on todellakin voimauttava vaikutus. Tärkeää on, että päivän aikana kantava ajatus on, mitä minä haluan tehdä, eikä mitä minun tarvitsee tehdä – go with the flow!

Lauantai oli ihmeellinen päivä myös siinä mielessä, että tuntui, että se kesti ikuisuuden. Todellakin positiivisella tavalla. Välillä kalenterin pursutessa tekemisiä ja aikatauluja yhden päivän aikana, tuntuu silti illalla, että mitä sainkaan tänään aikaan, sainko mitään? Jostain kuoriutuu se niin ikävästi kiristävä riittämättömyyden tunne. Ei hyvä. Tällaisina irtiottopäivinä taas tuntuu, että olivatko ne yhdet päiväunet oikeasti tämän päivän puolella, ettei se vaan olisi ollut eilen? Minusta on myös parasta, kun tällaisia päiviä pääsee jakamaan jonkun tärkeän ihmisen kanssa. Se vain maistuu kaksin mahdottoman makealta. Välillä ollaan hiljaa ja välillä höpötetään niin, että suu vaahtoaa. Olen onnekas ja kiitollinen siitä, että minulla on sellainen ystävä, joka on juurikin samanlainen touhukas niin kuin minä, mutta jonka kanssa ollessani olemme totisesti lomalla ja tuntuu, että jokin hassu taikapöly laskeutuisi yllemme: vaikka kuinka puuhailisimme, kehossa ja mielessä tuntuu lomalta, raukealta ja levolliselta. On niin hyvä olla. Se on valloittavaa. Onko sinulla joku, joka tempaisee sinut lomatunnelmiin arjen keskeltä ajasta ja paikasta huolimatta? Jos ja kun, niin pidetäänhän näistä ihmisistä lujasti, mutta lempeästi kiinni, joohan?

Rentoutuminen, hellittäminen, kiireettömyys ja aikatauluista ja arkirutiineista irrottautuminen eivät ole heikkouden merkki, vaan suunnaton vahvuus. Välillä on ihana päästä lomailemaan pidempäänkin, mutta jo yhden päivän irrottautuminen on ainakin minulle äärettömän tärkeää ja voimauttavaa. Kun vapaapäivän jälkeen herää taas työpäivään, puhkun intoa, iloa, energiaa ja ideoita: joko saa mennä ja touhottaa? Se on sekä ainutlaatuisen ystävän, mutta myös hellittämisen taidon hedelmää. Oma mottoni on ”elä täysillä”. Totta kai se tarkoittaa tiukan treenin vetämistä satalasissa, markkinointikampanjan suunnittelua äärimmäisen keskittyneesti ja deadlinejen aikarajoissa pysymistä, mutta se tarkoittaa aivan yhtä lailla myös sitä, että osaan ottaa vapaapäivästä ”kaiken irti” rentoutumalla ja hellittämällä kaikista vastuunyöreistä tai kuunnella ystävänä iloja ja huolia iltateen äärellä ilman, että ajatus karkailee.

Me suomalaiset rakastamme niin kovasti työtämme (niin minäkin, täydestä sydämestäni!) ja olemme kiinni kalentereissa ja suorituksissamme, mutta niitäkin enemmän ja vahvemmin meidän kannattaisi opetella rakastamaan läheisiämme ja ihan omaa itseä. Huolletaan ja hellitään siis myös itseämme, opetellaan päästämään irti ja ollaan lempeämpiä. Ja kuten sanoin, pidetään tärkeistä ihmisistä kiinni, raivataan heille tilaa kalenterista ja keskitytään siihen, josko olisi mahdollista miettiä enemmän mitä juuri minä haluan tehdä ja tarvitseminen, pakko ja täytyminen alkaisivat väistyä takavasemmalle. Ei tämäkään Duracel-pupu ole läheskään valmis näiden asioiden kanssa, mutta opettelen koko ajan. Se on ihanaa, jännittävää ja äärimmäisen vapauttavaa.

Tämä teksti on oodi ystäville, rohkeudelle rentoutua ja kiireettömyydelle. Olé!

– Tiikku

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s