Katseen ja kohtaamisen voima

Istun pedagogiikan luennolla keskustellen siitä, miten paljon parempi paikka koulu olisi, jos jokainen opettaja vuoden jokaisena koulupäivänä puhuisi edes yhdelle oppilaalle koulutuntien ulkopuolella ja tervehtisi kaikkia käytävillä liikkuvia tuttuja. Siis mitä? Eikö tuo tällä hetkellä tapahdu? Kuinka helppoa nuorten on alkaa tervehtiä puolituttuja myöhemmin opiskelu- ja työpaikoilla, jos heitä kasvattavat eivät tee niin? Entäs liikuntakeskukset? Olen ollut kesälomareissullani kahvakuulatunnilla, jossa oli vain viisi osallistujaa isossa salissa. Yksi osallistujista ilmoitti olevansa ensimmäistä kertaa, johon ohjaaja reagoi heti kertomalla perusteellisesti mitä tullaan tekemään. Kun tunti sitten alkoi, ohjaaja ei poistunut lavaltaan kertaakaan, vaan teki liikkeet esimerkkinä ja katsoi ylitsemme. Suurimman osan aikaa ohjaaja teki silmät kiinni. Kuulit oikein: silmät kiinni. Mikä meitä reiluissa kohtaamisessa niin pelottaa jos emme uskalla edes katsoa toisiamme?

Helpoin selitys suomalaisessa yhteiskunnassa kohtaamisten välttelyyn on oman tilan laajuus ja se, ettei toisten yksityisyyttä ole syytä häiritä. Ymmärrän etäisyyden tilanteissa, joissa kohtaamista ei ole odottanut. Eiköhän meistä jokainen joskus huonoina hetkinään ole marketissa luikkinut hyllyjen väliin kun ei ole halunnut ryhtyä puolitutun kanssa väsyneenä kertaamaan kuulumisiaan. Jos lähtee ohjatulle liikuntatunnille, voisi kuvitella, että kohtaaminen on oletus ja vaatimus, josta myös maksetaan. Silloin vaatimuksiin on vastattava, ei seisoa silmät kiinni lavalla. Tiedän kokemuksesta, ettei ole helppoa muistaa niiden nimiä tai viimeksi käyttämiä painoja, jotka käyvät silloin tällöin ohjauksessani, mutta se, että osoittaa kiinnostuksensa usein jo riittää. Katseella on iso voima. Sillä huomataan, annetaan palautetta, kannustetaan, innostetaan ja ilmaistaan tunteita.

Pohdin usein työssäni sitä, miten ketäkin tulisi käsitellä. Minulla on omat tapani olla vuorovaikutuksessa ja tarjota ohjausta, kun taas vastassa olevalla ihmisellä on omansa. On mahdoton tietää, miten uusi tuttavuus suhtautuu siihen, että menen viereen ja kosketan. Liian harvoin muistan kysyä.

On hienoa, että Suomi on tasa-arvon maa monessa mielessä. Palkkaerot ovat pieniä ja naisilla on samat oikeudet kuin miehillä (nyt kun vielä tasa-arvoinen avioliittolakikin toteutuisi). Tasa-arvon ajatus on kuitenkin vinouttanut palveluammateissa toimimista. Palveleminen koetaan usein alistumiseksi, jolloin palvelemisen sijasta vetäydytään etäälle, asiantuntijan rooliin. Silloin palvelu onkin olemassa ensisijaisesti vain sellaisille asiakkaille, jotka jo osaavat kysyä oikeita asioita ja vaatia itselleen jotain. Silloin palvelusta tulee palvelijan lähtökohdista lähtevää. Paras mieli kaikille tulee kuitenkin vastavuoroisuudesta, molempien osapuolien halusta olla tarpeellisia toisilleen. Voisiko tulevaisuuden ryhmäliikuntatunnilla olla asiakkaita, jotka avoimesti kertoisivat toiveistaan, kysyisivät ja pyytäisivät heille sopivaa ohjausta ja ohjaajia, jotka kokisivat itsensä tarpeellisiksi osatessaan auttaa asiakaitaan juuri niin että he ovat tyytyväisiä. Eikö se ole aitoa ammattitaitoa?

Seksuaalisuudesta puhuttaessa korostetaan nykyisin sitä, miten tärkeää on arvostaa kehoaan ja ilmaista haluja ja tarpeitaan. Liikkuminen on yhtä lailla primitiivinen kehollinen kokemus, jota pitäisi minun mielestäni saada toteuttaa omista lähtökohdistaan. Ryhmässä liikkuessa tila kuunnella itseään on rajallinen. Ohjaaja antaa ohjeet, joita kulttuurissamme on vaikea ohittaa vaikka keho sanoisi toista ja ryhmäpaine laittaa tekemään sellaistakin mitä ei ehkä haluaisi. Toisaalta samat asiat ovat monesti ne tekijät, jonka takia tunneille tullaan. Yksin ei saada aikaiseksi ja tarvitaan joku sanomaan ja ympärillä tekemään, että tulisi itsekin tsempattua mukavuusaluetta pidemmälle. Unelmatilanteessa voisi saada molemmat, ulkoa tulevan ryhmän antaman tsempin ja ohjaajan kannustamisen sekä sisältä kumpuavan oman kehon kuuntelun. En keksi unelmatilanteen saavuttamiseksi muuta ratkaisua kuin aikaisemman päätelmän. Vasta, kun kertoo tarpeistaan muille, voi päästä kohtaamisessa syvemmälle ja tehdä sen vastavuoroiseksi. Ohjaaja ei tee silloin työtään pelkästään velvollisuudentunteesta vaan tuntee itsensä tarpeelliseksi ja saa siten takaisin joten itselleenkin.

Omista toiveistaan kertominen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Liikunnanohjaajan korvissa toiveet voivat kuulostaa vaatimuksilta ja yhden ihmisen mielipide mielletään helposti koko ryhmää koskevaksi. Tässä vaiheessa tarvitaan koko yhteisön, ryhmän, kurssilaisten tai tunnille osallistujien yhteistä ajatustenvaihtoa. Meninkö ajatuksissani liian pitkälle? Voiko sellaista yhteyttä ja yhteisöä edes olla olemassa, joka jakaa fiiliksiään roolistaan riippumatta?Kohtaa

– Siiri

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s