Aito.

Osaan kyllä käyttäytyä kun haluan. Osaan istua bussissa hiljaa, tuijottaa kassajonossa eteeni ja nyökätä kiitokseksi tai tervehdykseksi sanomatta mitään. Osaan olla näkymätön hiippailija kaupan hyllyjen välissä, hiljaa kerrostalon hississä ja omissa oloissani täydellä uimarannalla. Mutta en vaan halua.

Minä olen se, joka alkaa bussissa, kassajonossa tai hiihtohississä jutella vierustoverin kanssa. Ole se, joka on kiusaantunut kun samanhenkiset tyypit kokoontuvat liikuntapaikan pukuhuoneen, mutta ovat hiljaa, eivät tutustu, kerro itsestään tai kysy toisiltaan mitään. Perustin Fiiliksen, jotta voisin aloittaa keskustelun, tuoda ihmisiä yhteen ja nauttia liikunnasta porukassa ja silti sellaisina kuin kukin meistä on – aitoina omina itsenämme.

Kliseinen kuva liikunnanohjaajista on se, että he hymyilevät hampaat irvessä ja huutavat ”jaksaa jaksaa” vaikka ihan muuta tarkoittaisivatkin. He ovat ruskettuneita ja hoikkia super-ihmisiä, joille itselleen ei edes tule edes hiki. Tunnen toki kollegoita, jotka todellakin ovat aidosti sellaisia, mutta minä olen kaikkea muuta. Olen lyhyt, lihaksikas ja punakka (sekä auringon, että tuntien vaikutuksesta). Usein kyllä hymyilenkin, mutta olen enemmän sarkastinen kuin pirteä. Vaikken olekaan mielikuvien mukainen ohjaaja, Fiiliksellä olen aina tuntenut olevani hyväksytty. Ei ole tarvinnut nolostua siitä, että puhun ohi suuni, itken kaikissa juhlissa ja juhlapuheissa ja sählään teknisten laitteiden kanssa. Olen saanut olla aidosti iloinen ja surullinen, väsynyt ja pirteä. Olen saanut ihmisiltä vastakaikua silloin kun olen sitä tarvinnut. Uskon myös että olen pystynyt antamaan muille energiaa ja lohtua silloin kun he ovat sitä tarvinneet. Haluan kertoa vuosien varrelta muutaman muiston, jota vieläkin muistelen lämmöllä.

Eräs vakiasiakkaamme kertoi jutun siitä, kun oli ollut kampaajalla väriaineet hiuksissa vaikuttamassa ja itsekseen lukemassa lehteä. Hän kuuli, kun viereisen tuolin asiakas kehui kampaajalleen löytäneensä uuden liikuntapaikan jossa todella tykkää käydä. Yksi syy innostukseen oli se, että ohjaajat mokailevat koko ajan, eivätkä ole moksiskaan siitä. Se tuntui uudesta asiakkaastamme vapauttavalta, sillä siten itsekään ei tarvinnut jännittää mokaamista. Vakiasiakkaamme tunnisti kuvailuista meidät ja kysyi vierustoveriltaan, ”ettet vaan puhuisi nyt Fiiliksestä?” He päätyivät juttelemaan treenaamisesta hymyssä suin. Tunnustan, että joskus vaan voisi käyttää enemmän aikaa lisenssituntien koreografioitten opetteluun, jottei niitä virheitä ihan koko aikaa tulisi. Silti on pidettävä mielessä, mikä on tärkeää – ei kai se voi olla pingottaminen virheettömän suorituksen vuoksi, jos se estää todellisen minän esiintulon. Kun antaa itsestään muille aidosti sen, minkä pystyy, niin kestää itsensä kaikkine virheineen. Siitä tulee onnellinen olo! Kuulun joukkoon, joku haluaa jakaa kanssani vapaa-aikaansa, kun mennään tunteella, niin välillä pursuaa yli, elämä ei ole niin vakavaa miltä se välillä tuntuu.

Viime vuosien aikana ehdottomasti vaikein tilanne tulla pitämään tunteja oli auto-onnettomuudessa menehtyneen mieheni äidin kuoleman jälkeen. Tulin pitämään Zumbaa, jossa anoppinikin oli tykännyt käydä. Välillä ilo valtasi mielen ja tanssi vei mukanaan, mutta välillä kyyneleet vaan tulivat. Oma ja varsinkin mieheni suru tuntuivat silloin vielä niin musertavilta, etten usko, että olisin voinut olla ihmisten edessä missään muualla, kuin Fiiliksellä. Selvisin jotenkuten viimeiseen jäähdyttelykappaleeseen. Kun Stand by Me alkoi soida, en pystynyt pidättelemään tunteitani, mutta ihmiset eivät kääntyneet pois, vaan olivat aidosti läsnä ja tukena, itkivät kanssani. Tanssimme kappaleen loppuun. Kiitos! Sen isompaa tukea en olisi osannut odottaa. Nyt pystyn jo muistelemaan anoppia ja hänen Zumbatunneilla päästämiään sammakkomaisia sätkähtelyjään ilolla.

Tarinoita olisi kerrottavaksi vaikka kuinka. Kun menin naimisiin, miesten BodyPump -ryhmä oli tuonut ”painonnostajaemännän” vastaanottomme pöydälle juhlapäivän aamuna. Kun pääsin yliopistoon opiskelemaan, sain kevätkarkeloissa asiakkailta lahjakortin Akateemiseen kirjakauppaan. Kun olin ajanut uudella autollani pienen kolarin, minua lohdutettiin, ettei se ole maailma loppu (niin kuin ei ollutkaan, vaikka silloin siltä tuntui). Olen saanut kokea Fiiliksellä aitoja kohtaamisia ja tilanteita. Eikä tämä lopu siihen, millaista aitoutta minua kohtaan on osoitettu. Myös minä olen saanut olla mukana ihmisten suruissa ja iloissa. Minulle on kerrottu perheenlisäyksistä, eroista, menetetyistä ja saaduista työpaikoista, uusista asunnoista, treffeistä ja sairastumisesta. Olen todella onnellinen että Fiilikselle voi tulla sellaisena kuin on, niine tunteineen ja tilanteineen, mitä sillä hetkellä kantaa. Viime viikolla mietittiin, mikä meitä yhdistää. Minusta aitous yhdistää!

Aidosti teidän,

-Siiri

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s