Siirin gradu-projektin osa II: Biisi, koreografia, freeze, hymy – taidetta vai yksi liikkatunti muiden joukossa?

Niin kuin meillä Tampereella on tapana sanoa – jonkin verran on vettä ehtinyt Tammerkoskessa virtaamaan siitä, kun pidin ensimmäisen Tanssivat lenkkarit –projektin tunnin. Nyt on Fiiliksen Tanssivat lenkkarit nettisivut käytössä, Kaartiksen Tanssivat lenkkarit -biisi julkaistuna ja oppilailla koreografiaopit taskuissaan. Ennen viikonloppulaitumille lähtöä ehdittiin Breakdance-ope Eemin kanssa kiittää toisiamme kärsivällisyydestä ja innosta antaa nuorille omasta innostuksenkohteestamme, tanssista. Kyllä me itse olemme mielestämme saaneet jo jotain aikaan, mutta mitäs nuoret? Mitä heille jäi lenkkareihin? Entä onko kukaan kiinnostunut siitä, mitä me olemme tehneet ja saanet aikaan?

Pyydän tunnin lopuksi koulun liikuntasalin lattialla silmät kiinni makaavia nuoria nostamaan kätensä, jos he pärjäsivät tunnilla paremmin kuin odottivat. Melkein puolet käsistä nousee. Sydämessäni läikähtää. Oppilaiden poistuttua salista hurrikaanin lailla, tulee hiljaista. Katson heti, mitä nuoret ovat palautelappuihin kirjoittaneen. Eräs tyttö kirjoitti kysymykseeni innostuitko (miksi innostuit tai miksi et): ”EI”. Eräs poika taas kirjoitti: ”Innostuin hienoista liikkeistäni, koska ne olivat niin hienoja”. Voi näitä suoran rehellisiä, samaan aikaan haavoittuvia ja innostuvia tyyppejä!

Kun mietin, mitkä jutut ovat minuun kasvuni aikana eniten kolahtaneet. Ne ovat olleet oikeita ja vakavasti otettavia juttuja, mutta toteutettu rennosti huumorilla. Samaan minä projektin aikana pyrin, todellista tanssin, ilmaisun ja koreografian tekemisen harjoittelua, mutta ei tosissaan. Kun on tarpeeksi nolo, voi päästä sen kynnyksen yli, joka estää spontaanisti leikkimästä, tanssimasta ja iloitsemasta. Eivät koreografian rakentamisen opit ole siitä huonontuneet, jos on laukannut Bonanza-tyylillä, twerkannut osaamatta heiluttaa peppua tai heittäytynyt lattialle tekemään matoa, jota muut tuskin madoksi tunnistavat. Jos olen ennenkin jotenkin osannut olla sensuroimatta itseäni ja suitsimatta luovia ideoitani, tänä syksynä erityisesti olen käynyt nolojen tilanteiden korkeakouluopintoja kasiluokkalaisten edessä. Oman osaamisen (ja osaamattomuuden), tuotosten ja persoonan heittäminen peliin on vaatinut uskallusta, sen tietävät myös räppäri Kaartis ja breikkari Eemi, jotka laittoivat itsensä likoon minun ja ennen kaikkea oppilaiden takia.

Olen projektin aikana hermostunut, tuulettanut, pakottanut, maanitellut, kannustanut, innostanut ja kehunut. Elastisen sanoin: ”Jos aikoo saada, on pakko antaa.” Annettu on, mutta mitä on saatu? Olen nähnyt, kuinka nuoret, jotka tunnin alussa ovat olleet jäykkiä ja pelokkaita, ovat tunnin lopuksi touhunneet täysillä omaa koreografiaansa, tanssineet villisti tai esittäneet mitä huvittavimpia liikkeitä ja poseerauksia toisilleen. Ne hymyt, joita tekeminen ja kokeileminen ovat huulille tuoneet, ovat olleet minulle projektin parasta antia. Olen myös saanut iloita siitä, että vahvat sukupuoliodotukset ovat hieman löystyneet. Kyllä poikakin saa tanssia, pitää siitä ja olla siinä vielä hyvä. Yhtä lailla kuin on tanssivia poikia, on tyttöjä, jotka mieluummin ilmaisevat itseään muulla tavoin. Nuoret hakevat omaa paikkaansa ja peilaavat itseään ryhmään. On vaikeaa pitää päänsä, jos kaverit ovat toista mieltä. On ollut hienoa nähdä niitä päättäväisyyden väläyksiä, kun onkin pitänyt ryhmään uppoamisen sijasta seisoa omilla jaloilla ja tehdä omaa juttua.

Uskallan väittää, että Tanssivat lenkkarit –projekti on kaikista siihen osallistuneista antanut eniten minulle. Nyt projektin loppusuoralla mietin, mikä on kokeiluni arvo muille. Onko se ollut vain yksi tai kaksi liikkatuntia muiden joukossa oppilaille? Entä lisäjärjestelyjä kouluille ja liikunnanopettajille? Onko moniammatillisen ryhmän kokoaminen ollut turhaa, jos se on koottu, jotta minä saisin kasvaa opettajana? En tietenkään tarkoita, että projekti olisi ollut turha, päinvastoin, mutta minä ajattelin siihen ryhtyessäni korkeaotsaisesti, että nyt nuoret saavat välineen tuoda omaa kulttuuriaan esiin, mahdollisuuden olla parrasvaloissa ja näyttää maailmalle mitä he ovat. Tavoitteet ovat siis olleet korkealla. Viimeisen opetustuokion jälkeen otetaan vähän etäisyyttä ja urheilutermein sanottuna ”katsotaan mihin se riittää”. Jospa se ”maailma” vaikka kiinnostuisi nuorten tuotoksista tämän tekstin luettuaan?

-Siiri

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s