Äitiyslomalaisen voima-pohdinnat

Viimeisiä viedään yrittäjästä äiti -statuksella ja pian Fiiliksellä -blogissa jo pohditaan liikunta-alan ilmiöitä Tiikun sanoin. Muodonmuutokseni äidiksi tapahtuu lähiviikkoina. Nyt ollaan siis loppusuoralla, äitiyslomalla ja sairaalakassi pakattuna. Hormonitasot nousevat jännityksen ja odotuksen tahdissa ja tuovat oman lisänsä siirtymävaiheeseen. Se, mikä monia tämän hetken ajatuksia yhdistää, on voima. Synnytysvalmennus ja ohjaajakokous sen jo näyttivät. Voimaa on kuin pienessä kylässä, niin minussa, kuin ohjaajatiimissämmekin. Myös kesän jälkeen uudelleen alkavat tunnit ja kurssit tarjoavat madollisuuden lisätä voimaa niin mieleen, kuin kehoonkin. Nyt enää puuttuu arki ja tilanteet (lue synnytys), joissa voimia koetellaan.

Voimaantuminen kuulostaa minusta terminä huvittavalta. Se sopii yhtä hyvin jäyhään kulttuuriimme, kuin poskipusut. En silti keksi parempaa sanaa sille tunteelle, mitä koin viikonloppuna Fiiliksellä, Vauvantain Silja Seppäsen synnytysvalmennuksessa. Sanotaan, että raskaana oleminen ei ole mikään sairaus. Toki vointi heittelee, eikä se ainakaan minulla ole ollut samanlainen, kuin ennen raskautta. Silti olen tehnyt asioita kuten ennenkin. Nyt lopun häämöttäessä kenkien sitominen alkaa kuitenkin olla vaikeaa, kävely on lähinnä taapertamista, eivätkä sormukset enää mahdu yhtä hyvin turvonneisiin sormiini. Se vie helposti ajatukset siihen, etten jaksa tai pysty. Siljan valmennuksessa sain mieleni käännettyä takaisin. Kyllä minussa on voimaa, jaksan ja pystyn paljoonkin. Se alku- ja keskiraskauden asenne, jonka valmennus sai minussa taas heräämään, toi tunteen, että synnytyskin kyllä hoituu, meni se sitten miten vaan. On hassua, että aina vaan ja uudestaan tulen siihen päätelmään, jonka takia Fiiliskin on syntynyt – asenne ratkaisee. Vaikka kaikki pelimerkit eivät olisikaan suotuisia, sillä, miten niihin suhtautuu, on iso merkitys asian kuin asian suhteen.

Synnytysvalmennuksesta voimaantuneena jatkoin pitkään odottamaani tapaamiseen, Fiiliksen ohjaajakokoukseen. Kevät meni ohjaajia hakiessa, kesä tutustuessa ja perehdyttäessä. Vihdoin viime viikonloppuna saatiin kaikki paikalle ja puheen sorina täytti salin. Koko meidän uusi ja komea tiimi pääsi makustelemaan fiilisläisyyttä ja ohjaamista yhdessä. Kun katselin sivusta meidän uutta porukkaa, tuli voima taas väistämättä mieleen.

Ensinnäkin, porukassa on voimaa.

Kun pääsee samoja asioita pohtivien joukkoon, saa vahvistusta ajatuksilleen sekä uusia näkökulmia pohdinnoilleen.

Toisekseen, ohjaaminen antaa voimaa.

Kun antaa itsestään muille, kokee työnsä ja itsensä tärkeäksi.

Kolmanneksi, liikunta antaa voimaa.

Ei pelkästään suoraa lihasvoimaa tai kestävyyttä, vaan myös kokemuksia itsensä ylittämisestä, rentoutumisesta, rauhoittumisesta, ilon löytymisestä, heittäytymisestä – kehon kautta elämisestä. Liikunnan antaman voima, jos mikä, meitä ohjaajia yhdistää. Mari on löytänyt HIIT-treenistä adrenaliinin, endorfiinin sekä kehon ja mielen pystyvyyden. Emilia taas joogan ja tanssin avulla rauhoittumisen, rentoutumisen ja läsnäolon. Elina kokee tanssiessaan iloa, vapautta ja uskaltaa heittäytyä niiden vietäväksi. Vaikka jokaisella ohjaajalla kokemus kehon ja mielen vahvuudesta ja yhteydestä voi tulla vähän eri kautta, kaikki ovat sen kokeneet ja ne tunteet on hienoa päästä jakamaan.

Kaikki tämä ihana ja positiivinen voiman pöhinä voi perusteluista ja järkeilyistä huolimatta olla myös osin kehossani lisääntyvän rakkaushormoni oksitosiinin aikaansaannoksia. Synnytyksen lähestyessä kehoni valmistautuu yhteen isoimmista kokemuksista. Vaikka olemme kehittyneet tunteinemme, ajatuksinemme ja loogisuuksinemme kauaksi elämistä, synnytys on edelleen yksi niistä asioista, joissa eläimellisyytemme tulee esiin. On hieno ajatus, että on vielä joku asia, jossa kyky hillitä itsensä ja käyttäytyä tietyllä tavoin, ei päde. Synnytys on tilanne, jossa hormonit, kipu ja kehon tuntemukset vievät meidät syvälle tietoisuuden ja tiedostamattoman rajalle. Kipu tuottaa adrenaliinia, joka sulkee monet aivojen järkiperäiset toiminnot ja saa keskittymään hetkeen. En nyt suoraan vertaa HIIT- tai VOIMA-treeniä synnytykseen, mutta ne tuottavat samalla tavalla adrenaliinia, joka saa meidät toimimaan poikkeavalla tavalla. Olen aina ollut viehättynyt adrenaliinin tunteeseen, jolloin todella tuntee elävänsä. Niitä ei kuitenkaan saa ilmaiseksi, ilman kipua, ponnistelua ja itsensä ylittämistä. Joku kiipeää vuorelle, toinen viehättyy vauhdista, kolmas vääntää kuntosalilla tai Fiiliksellä voima-harjoitusta niin isoilla painoilla kuin pystyy. Tämän takia on myös syntynyt hauska sanonta: ”Kipu on kivaa, tuska on taivaallista”.

Edellisten sanojen saattelemana, aion marssia synnytyssairaalaan voimakkaana ja elämän maku suussani. Samalla toivotan kaikille voimakasta syksyä ja voimaa antavia hetkiä Fiiliksellä hienon ohjaajatiimin siivittämänä.

Seuraavaksi kuulettekin minusta tätä kautta vasta sitten, kun mielikuvat ovat muuttuneet todeksi…

– Siiri

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s