Vauvantuoksua ja vaunulenkkejä

Tämä on viimeinen kirjoitukseni Yrittäjästä äidiksi – teeman alla. Suloinen pieni poikamme syntyi perjantai-iltana 16.9.16, joten tätä kirjoittaessani hän on kunnioitettavassa kahden viikon iässä ja tuhisee kantorepussa rintaani vasten syvässä unessa. Näiden päivien aikana olen opetellut tuntemaan poikaani, itseäni äitinä ja miestäni isänä. Meillä on käynyt paljon vieraita, pakastin ei ole koskaan ollut niin täynnä leivonnaisia, minä en ole lukioikäisenä sairastamaani pusutautiaikaa lukuun ottamatta ennen ollut näin paljon kotona ja olen saanut itkut aikaiseksi muun muassa wienereistä ja tietyn merkkisistä omenoista. Mikään ei ole kuten ennen, mutta kaikki on juuri niin kuin kuuluukin.

Lapsen saaneet kollegat ovat kertoneet omista kokemuksistaan vauvan vanhempina ja toivoneet, että nauttisin rauhassa ainutlaatuisista hetkistä vauvan kanssa kotona. On vielä turhan aikaista kertoa, kuinka siinä onnistuin, mutta juuri nyt haistelen joka lauseen välissä suloisen nyyttimme huumaavaa vauvatuoksua ja otan tästä kaiken irti. Jos herään aamulla ennen vauvaamme, jään katselemaan häntä, vaikka tiedän, että juuri silloin olisi hyvä laittaa suihketta kainaloon ja puuroa lautaselle, sillä kun hän herää, minua odottaa sohvan nurkka ja pieni suu rintaani vasten omaa aamupalaansa. Kun pieni otsa rutistuu ja suu kääntyy mutruun, jostain selkäytimestä löytyy laulu hämähäkistä, sinisestä unesta, Nalle Luppakorvasta tai sairastavasta karhunpojasta. Kaksi viikkoa sitten en olisi muistanut vanhojen lastenlaulujen olemassaoloa.

Ajattelen optimistisesti ja uskon, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Se on suojellut minua huolehtimiselta, jota näen omassa äidissäni ja äitini äidissä. Kun poikamme ensimmäisen kerran itki pidemmän hetken mahavaivojaan, eikä mikään asento tuntunut auttavan lohduttomaan olotilaan, minuun iski pohjaton huoli. Onneksi vaiva aikanaan helpotti, mutta huoli jäi. Jotain näin arvokasta en ole koskaan ennen saanut huolehdittavakseni.

Oma pieni perheeni on tärkeintä elämässäni, mutta en voi vähätellä sitä, miten tärkeä myös Fiilis ja sen luoma isompi perhe on minulle. Taannoin Helsingin sanomissa oli juttu saattohoitotyötä tekevästä miehestä, joka kertoi, ettei kukaan halua puhua viimeisinä hetkinään työstään, vaan perheestään ja harrastuksistaan. Se pisti minut miettimään. Olen etuoikeutettu, kun pystyn keskittymään nyt siihen kaikkein tärkeimpään. Myöhemmin saan taas laajentaa perhettäni ensin sukulaisten ja ystävien suuntaan ja sitten Fiilikselle.

Veropaperien täyttäminen, laskuttaminen, roskiksien tyhjentäminen tai teostomaksujen maksaminen ovat työtehtäviä, jotka yrittäjyys väistämättä tuo mukanaan. Niitä tekee kuitenkin mielellään, kun tietää, että se takaa mahdollisuuden olla läsnä ihmisten arjessa, liikkumassa, kannustamassa ja tunnelmaa luomassa. Saan tehdä töitäni sekä harrastukseni, että tärkeiden ihmisten parissa.  Se, että pystyn keskittymään täysillä lapseni ensihetkiin vailla yrittäjän väistämättömiä töitä, on Tiikun ansiota ja olen siitä hänelle hyvin kiitollinen. Hän hoitaa verot, laskut, roskikset ja teostot, jotta minä voisin palata sitten aikanaan hyvinvoivan Fiilis-perheen pariin lapseni kanssa.

Ennen poikani syntymää, ajattelin, että välillä varmaankin kaipaan tunnille liikkumaan ja hikoilemaan muiden kanssa. Käytin vielä synnytystä edeltävän päivän koreografiointiin ja tuntien suunnittelemiseen, kun kerran aikaa ja jaksamista oli. Sen jälkeen en ole pysynyt mukana siinä, mikä päivä on, saatikka mitä tunteja Fiiliksellä on menossa. Olen onnellisesti tietämätön ulkomaailmasta. Päivämäärien ja kellonaikojen sijasta käytän aikamääreinäni imetyksen, vauvan unien ja vaunuttelureissujen pituutta. Onneksi minun ei tarvitse miettiä, miten tunnit hoituvat. Ohjaajamme ovat motivoituneita ammattilaisia, joiden tunneille pääsen sitten kun sen aika on. Nyt eletään aikaa, jolloin minä en ole pääosassa ja se tuntuu aivan oikealta.

Olen siirtänyt lapseni viereeni sohvalle ja taitellut hänet viltin sisälle. Odotan, että hän herää ja pääsen ottamaan hänet syliini. Toisaalta jännitän sitä, kuinka osaan antaa hänelle kaiken sen, minkä hän tarvitsee. Toisaalta haluan antaa hänen nukkua, kasvaa ja saada voimaa, tulla vahvaksi itsekseen. Pikku hiljaa minulle on alkanut selvitä, millaisia vanhemman tunteet ovat. Vaikka lapseni on kasvanut sisälläni, hän on oma itsensä. Voin tukea ja rakastaa, mutten koskaan omistaa häntä.  Se tuntuu samalla sekä haikealta, että lohdulliselta. Sitä kai se vanhemmuus on – iloa ja surua, vastuuta ja vapautta, tunteiden kirjoa mustasta valkoiseen ja kaikkea siltä väliltä.

Terveiset kotoa, onnellisesti nukkuvan lapsen onnelliselta äidiltä,

-Siiri

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s